Selviytyjä/HIATUS/(ZombieApocalypse)

2

"Aja, nainen! Aja!" Mies huusi takapenkiltä ja painoin täysillä kaasua. Vilkaisin sivupeiliä ja näin kymmenittäin zombeja laahustavan kaukana auton takana. Siirsin persikkatölkin jalkojeni väliin ja käännyin risteyksestä oikealle.
"Mitä vittua?!" Kiljuin takapenkkiläiselle.
"Luojan kiitos satuit olemaan siinä! Olisin ollut muuten päivällistä!" Mies huokaisi helpottuneena.
"Kuka idiootti oikein luulet olevasi?" Huusin silmät pyöreinä ajaen täysillä tietä eteenpäin.
"Aivan juu. Olen Anton" Mies sanoi pirteästi ja ojensi ruskettuneen kätensä takapenkiltä. Vilkaisin sitä, mutta keskityin taas tiehen. Emme olleet kauaa ajaneet kun mies taas huomautti olemassaolostaan.
"Pysähdy!" Hän karjaisi ja säikähdin niin paljon, että painoin jarrun melkein suoraan pohjaan. Näin sivusilmälläni, että joku juoksi kohti autoa. Toinen takaovi avattiin vauhdilla ja uusi henkilö lensi edellisen viereen takapenkille.
"Aja, nainen! Aja!" Uusi mies huusi.
"Eikun älä!" Toinen huusi ja siirtyi takapenkillä. Ovi aukesi uudestaan ja sisälle syöksyi taas joku uusi.
"Aja, typy! Aja!" Uusi mies huusi.
"En ole mikään pirun taksi!" Ärjyin takaisin ja painoin kaasua.
"Mitä vittua täällä tapahtuu?" Kiljuin kauhuissani.
"Käänny oikealle" Anton komensi. Käännyin oikealle ja niin rajusti käännyinkin, että miehet litistyivät toisiaan vasten. Takapenkiltä kuului kirosanoja.
"Mitä. Te. Teette. Autossani?" Kysyin ärtyneenä.
"Matkustamme" Yksi miehistä virnisti. Ajoin viisi minuuttia ja pysäytin auton keskelle tietä. Metsä oli loppunut minuutti sitten ja ympärillämme oli vain peltoa.
"Ulos autosta. Joka ikinen" Komensin ja sammutin moottorin. Vedin avaimet virtalukosta ja avasin oven astuakseni ulos. Miehet tottelivat ja työntyivät ulos autosta. Kiersin auton toiselle puolelle mihin miehet olivat kokoontuneet. Yhdellä miehistä oli mustat hiukset jotka roikkuivat silmille, ruskettunut iho, farkut ja musta t-paita. Hän oli Anton. Toisella miehistä kalpea iho, vaaleat hiukset, vihreät polvishortsit ja musta takki. Kolmas miehistä oli tummaihoinen, lihaksikas, kalju, kauluspaitaan ja farkkuihin pukeutunut virnuilija.
"Vou. Kuinka nuori sinä oikein olet?" Anton hämmästeli.
"Se ei kuulu sinulle" Töksäytin. Huomioin, ettei miehillä ollut kenelläkään reppua.
"Nimet kiitos" Pyysin.
"Anton" Anton kertoi.
"Samuel" Blondi sanoi.
"Noah" tummaihoinen sanoi. Avasin nahkatakkini vyötäröltäni ja vedin sen ylleni. Alkoi olla viileä. Katseeni kulkeutui miesten vöihin. Noahilla ja Antonilla oli aseet sekä veitset, Samuelilla oli vain vasara.
"Ensinnäkin: mitä vittua?" Kysyin.
"Sori, että tungeteltiin, mutta olisimme mennyttä ellei oltaisi tultu kyytiisi" Samuel pahoitteli. En kai voinut heitä syyttää halusta elää.
"Okei. Montako teitä on?" Kysyin vakavana.
"Kolme" Noah nauroi. Pyöräytin silmiäni.
"Eikun siellä missä pidätte varusteitanne" Tuhahdin enkä voinut estää hymynpoikasta naamallani. Anton kohotti kulmiaan.
"Oletpas sinä nokkela tyttö. Viisi meidän lisäksemme" Anton virnisti.
"Kuinka vanha olet?" Noah kysyi kurtistaen kulmiaan.
"Kuusitoista" Vastasin. Miehet kohottivat kulmiaan.
"No missä sinun porukkasi on?" Samuel kysyi hämmentyneenä. Huokaisin.
"Ei minulla ole. Mutta se siitä puheenaiheesta! Tarvitsetteko kyydin leirillenne?" Kysyin ajattelematta ensin.
"No olisihan se ihan kätevää" Anton myönsi.
"Okei. Kuka ajaa?" Kysyin.
"Meikäreikä hoitaa!" Noah naurahti. Heitin hänelle avaimet ja avasin etupenkin pelkääjän puoleisen oven. Tartuin reppuuni, kirveeseeni ja kurotuin ottamaan persikkani.
"Onko se okei jos tulen teidän kanssanne leirillenne?" Kysyin varovasti ja suljin etupenkin aikeinani istuutua takapenkille.
"Tietysti!" Anton lupasi. "Kunhan et murhaa meitä" Hän nauroi. Istuin tavaroineni takapenkillä ja Anton istui viereiselle paikalle. Samuel ja Noah istuivat edessä. Mussutin puoliksi syödyn persikan loppuun ja huomasin Antonin katsovan kuolaten purkkia. Purkissa oli neljä puolikasta persikkaa. Ojensin sen Antonille.
"Siitä vain" Yllytin hymy kasvoillani.
"Hahaa" Hän hihkaisi ja onki palan persikkaa sormillaan.
"Mitä te oikein teitte tuolla? Miksi ette olleet siis leirissänne?" Kysyin ja vilkaisin Antonia joka ojensi persikkatölkkiä Samuelille. En laittanut pahakseni, että nämä herrat mussuttivat ruokaani. En nyt, kun olin itse tarjonnut.
"Täytyyhän meidän joskus käydä etsimässä tarvikkeita. Tuolla metsän sivulla on pieni ruokakauppa, eikä siellä ollut kuin neljä zombia joista yhden Noah päätti ampua. Se ei ollut fiksusti tehty sillä metsässä oli monen monituista zombia jotka kuulivat sen ja luulivat ruokakellon soineen" Anton selitti nuollessaan huuliaan.
"Mihin teidän piti tarvikkeet tunkea? Ettehän te sylissänne olisi niitä kantaneet?" Ihmettelin.
"No meillä oli kaksi reppua, mutta emme ehtineet pelastaa niitä. Minusta tuntuu, että ennen meitä kaupassa ei ollut käynyt kuin kolme ihmistä. Paikka oli kultakaivos!" Anton pudisteli päätään. Käänsin pääni taas tuijottamaan ulos ikkunasta. Tähän mennessä luulisi minun oppineen, että elämä ei ole elokuvaa, mutta silti elättelin toivoa siitä että Mike olisikin sattumanvaraisesti löytänyt itsensä näiden miesten leiristä ja asettunut aloilleen.
"Entäs sinun tarinasi?" Samuel kysyi ja ojensi minulle persikkatölkkini, jossa oli enää kaksi palaa.
"No vanhemmat eivät selvinneet ensimmäisistä päivistä, joten kuljin ympäriinsä veljeni kanssa. Tarkkaan ottaen vuoden ja neljä kuukautta, kunnes yksi päivä kävellessämme metsässä meitä alettiin ampua. No tietysti juoksimme ja sitten käännyin yhden väärän käännöksen enkä ole nähnyt häntä kolmeen kuukauteen. Tykkään ajatella, että hän on yhä elossa, sillä me pääsimme karkuun ja hän on hyvä zombien kanssa" Selitin haikeana.
"Mh... Olen pahoillani. Miltä hän näyttää?" Anton kysyi pahoittelevana.
"No hän on 18-vuotias, pitkä. Hänellä on todella tummat hiukset ja yhtä siniset silmät kuin minulla. Tuota... Arpi poskessa, suunnilleen näin pitkä-" Venytin sormiani noin viiden sentin pituuteen"- hän on... Kiltti, mutta kova, eikä sorru paineen alla" Luetteloin. "Minulla saattaa olla kuva" Mumisin ja nostin repun syliini auton lattialta. Avasin sen ja työnsin tölkkejä sun muita sivuun.
"Eikä! Onko sinulla Cokista? Minä niin ryöstän sinut yöllä!" Anton nauroi. Virnistin ja jatkoin penkomista.
"Mitä varten sinulla on muuten teippiä käsissäsi?" Samuel kysyi kurkotellen kaulaansa etupenkiltä.
"No noiden otusten hampaat eivät lävistä sitä, joten se estää epämieluisat yllätykset. On pelastanut henkeni jo kahdesti" Kerroin ja vedin hellästi reppuni pohjalta valokuvan joka oli kulunut reunoista.
"Tuossa olemme minä ja Mike juuri ennen maailmanloppua. Olin neljätoista ja hän kuusitoista" Hymyilin ja näytin kuvaa Antonille.
"Toivon, että löydät hänet vielä joku päivä" Anton hymyili. Taitoin kuvan kaksinverroin ja tungin takaisin reppuun.
"Ketä teillä on leirissänne?" Kysyin nojaten päätäni ikkunaan.
"No... On Lisa, hän on melkein sinun ikäisesi, Mary, hän on Annan äiti. Anna on kahdeksan vuotias. Sitten on Ash hiukan sinua vanhempi ja Ken joka on neljäkymppinen. Plus me kolme tietysti" Anton luetteloi. Harkitsin seuraavia sanojani hyvin tarkkaan ja huolella.
"Voinko jäädä teidän kanssanne leiriinne? Voisin auttaa tarvikkeiden haussa" Pyysin. Miehet mietiskelivät hetken.
"Uskoisin, että kyllä, mutta keskustelemme siitä lisää kun olemme perillä. Sopiiko?" Noah ehdotti.
"Juu" Vastasin. Ajoimme hiljaisuudessa.