kliseen kasvattamat

Rai | kuinka kauas kipu kaikuu

Rai Haverinen | kuinka kauas kipu kaikuu
sisältövaroitus // seksuaalinen väkivalta, seksuaaliset kohtaukset

Minä rakastin Syreeniä. Hän oli minun ainoa vanhempani, ainoa huoltajani, minun perheeni, suojelijani, turvani. En silti joskus voinut kuin ajatella, millaista elämäni olisi ollut, jos en olisi päätynyt Suomeen.

Oliko minun tarinaani kirjoitettu valmiiksi, että minun kuului tuntea lapsuutta repiviä kosketuksia aikuiselta ihmiseltä? Olisiko se käynyt, vaikka olisin kasvanut Japanissa? Olisiko se käynyt, jos olisin muuttanut jonnekin muualle päin maailmaa? Tai Suomea? Oliko se vain kliseekaupungin vika, vai kuuluiko se minulle?

Se nainen oli Syreenin siskon kaveri, ja se alkoi kun olimme alkukesästä perhejuhlissa. Aina kun törmäsimme naiseen sinä kesänä, hän pyysi saada aikaa minun kanssani kahdestaan, vaikkei hänellä pitänyt olla mitään syytä siihen. Hän kuitenkin sai sen, koska Syreenin piti jutella kahdestaan siskonsa kanssa - ja kuka jaksaisi katsella lasta samalla?

Olin kuitenkin jo yhdentoista, joten minut olisi periaatteessa voinut jättää yksinkin. Se nainen kuitenkin jäi katsomaan minun perääni, ja Syreeni ajatteli sen olevan hyvä juttu. Hän ei halunnut, että uteliaisuuteni veisi minut mereen tai rekan alle.

Se nainen vei minut uimarannalle.

En muista hänen kasvojaan, mutta äänen muistan. Muistan penkin paahtavan maalin ja pukukopin viileyden ja keräämäni kivet. Muistan kysyneeni, mitä hän teki, mutten muista hänen vastaustaan. Muistan tunteen, joka putosi painavana vatsanpohjaan ja jäi vellomaan.

En pitkään aikaan ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Minä jopa unohdin sen. Parin vuoden päästä minä kuitenkin muistin muistoja, joiden olemassaolosta en tiennyt. Astuin sille uimarannalle ja istuin tummalle penkille, mutta kavahdin äkkiä ylös. Se jyräsi päälleni hyökyaaltona, jota ei voinut paeta. Se vei minulta kaiken kontrollin.

Avauduin itkuisena Syreenille heti, kun tulin kotiin. Meillä kaikki puhuttiin heti auki. Hän ei olisi antanut minun salailla mitään, etenkään huonoa mieltä, ja minusta muutenkin tuntui siltä kuin olisin ollut kuolemassa.

En kuollut.

Muutamassa viikossa minulla oli säännöllinen terapeutti, minut oli tutkittu näkymättömien vammojen varalta ja Syreeni oli kertonut siskolleen tämän kaverin toimista. Sisko oli kuulemma jo aiemmin katkaissut välit kyseiseen ystävään, koska tämä oli ollut epäilyttävä.

Jaahas.

Minä rakastin Syreeniä. Sain kai silti miettiä, olisiko traumani jäänyt kokemattomaksi, jos hän ei koskaan olisi adoptoinut minua?

Äitini oli kuusitoista, kun synnyin. Hänellä ei ollut vakituista poikaystävää, eikä hänellä ollut koskaan ollutkaan, mutta yksi hänen ihastuksistaan oli väittänyt olevansa sitoutunut ja sitten jättänyt hänet kuullessaan raskaudesta. Äiti ei voinut pitää minua muttei myöskään tehdä aborttia. Hän ei uskaltanut kertoa kenellekään.

Lopulta hän sai minut ja asetti minut adoptioon. Hän sanoi haluavansa pitää yhteyden lapseensa, ja niin hän sai tehdä. Syreeni lähetti äidille vauvakuvia niin kauan kuin niitä riitti, minkä jälkeen siirryttiin taaperokuviin. Vaikka Syreeni oli minun perheeni, biologinen äitini oli mukana elämässäni. Se oli ihanaa.

Olin aiemmin vieraillut äidin luona muutaman kerran Syreenin kanssa, mutta tällä kertaa lähdin matkalle yksin. Oli kesäkuu ja olin jo täyttänyt kahdeksantoista, kun lensin Tokioon ja sieltä Osakaan. Minä tarvitsin tämän matkan.

Olin tarvinnut sitä jo yli vuoden. Vaikka kävin yhä lukiossakin terapiassa, en enää puhunut lapsuuden tapahtumista. Poutapilven Kliseevihko-projekti oli ollut valtava menestys ja auttanut monia, tai ehkä jopa jokaista meistä, enkä katunut osallistumistani. Se kuitenkin oli laittanut minut avaamaan haavani juuri ruven kasvettua takaisin ihoksi, ja sitten oli tullut kaikenlaista ja yhtäkkiä Maja oli palanut ja kaikki oli mennyt uusiksi.