kliseen kasvattamat

Luumu | mä en halua

Luumu Puu | mä en halua
sisältövaroitus // seksuaalinen väkivalta

"Mä en halua."

Olin joutunut sanomaan sen niin monta kertaa viimeisten kuukausien aikana, että se oli menettänyt painonsa. Nyt vain mumisin sen itku kurkussa äidin edessä ja painoin pääni kämmeniin. 

"Mä en halua vauvaa", itkin.

"Voi kulta", äiti sanoi ja tuli halaamaan minua.

Hän silitti selkääni ja rutisti minut turvalliseen halaukseen. Hän tuoksui taas puulakalta, mutta minun halkeamiani ei voinut sillä poistaa. Äidin kiharat kutittivat poskeani. Hänen lelukauppansa vauvanuket olivat minulle tarpeeksi, ja nekin kammottivat minua tyhjine silmineen ja monotonisine äänineen. En halunnut sisääni mitään tuntevaa ihmisolentoa. 

Terveydenhoitaja oli jättänyt meidät kahden huoneeseensa. Äiti oli tullut kesken työpäivän koululle vain testitulosteni takia. Olimme hiljaa melkein viisi minuuttia, kunnes terveydenhoitaja palasi huoneeseen. Voisin vannoa, että hän oli itkenyt. Minä olin lapsi ja minussa oli lapsi. Hän ei varmaan nähnyt tätä usein yläasteen terveydenhoitajana.

"Osaatteko sanoa, mitä tehdään?"

"Mä en halua vauvaa", pillitin.

Katsoin terveydenhoitajaa itkuverhon läpi, mutta näin hänen nyökyttävän.

"Sun ei tarvitse saada vauvaa", hän sanoi.

Vaikka minä en halunnut sitä, mikäli se olisi kuitenkin syntynyt, olisin saanut sen. Ihan kuin se ei olisi ollut kamalin asia, joka minulle voitaisiin antaa. 

"Onko meillä varaa siihen?" kuiskasin ja käännyin katsomaan äitiä.

Hän näytti heti pettyneeltä ja alkoi pudistamaan päätään ja silittämään käsivarsiani.

"Kulta rakas, älä mieti sitä, mä maksan mitä vain."

"Kyllä me saadaan hoidettua asiat niin, ettei teidän tarvitse huolehtia siitä."

"Niin, se on hyvä", äiti mutisi.

Kerrankin Suomessa jokin toimi. Kai tämä nyt oli se paljon mainostettu hyvinvointivaltio, jonka palveluista sain nauttia. Mutta vasta nyt, vasta, kun minulla oli kasvavaa elämää kohdussani. Ainakin sen sai pois sieltä. Tiedä mitä minulle olisi käynyt vaikkapa Yhdysvalloissa.

Emme puhuneet mitään matkalla kotiin. Äiti oli sulkenut kaupan etuajassa, ja nyt hän käveli kanssani koululta kotiin maalin tahrimat haalarit päällään. Minulla oli ollut huono olo Antin takia, mutten ollut ajatellut, että ehkä se oli saattanut johtua vatsastani. Nyt tuntui kuin joku olisi kiemurrellut sisuksissani, ja halusin oksentaa sen ulos.

"Mitä sä haluaisit?" äiti kysyi, kun tulimme sisään.

"Mä haluan sen pois."

"Tietysti. Mitä sä haluaisit nyt, kulta? Jotain syötävää?"

"Ei mulla oo nälkä", mutisin.

Menin huoneeseeni ja suljin oven ja kaihtimet. 

Mä en halua, minä olin sanonut. Antti oli alkanut vakuutella, kysellä ja kierrellä, koskea minua ja hymyillä eri tavalla kuin ennen. Hän oli sanonut, että se olisi kivaa, että nyt me kokeiltaisiin yhdessä, ja että minä kyllä halusin, en vain uskaltanut aloittaa. Minä olin sanonut mä en halua, ja silti hän oli jatkanut.