Ei hän tiennyt itsekkään

Viimeinen aamu

Loikoilen unisena sängylläni. Aktiivisuusrannekkeen kellotaulu ranteessani näyttää 10.13. Olen hukannut päivästäni jo tunnin katsomalla puhelinta ja tuhlaamalla elämääni sen syövereihin. Pöydällä odottaa harmaa kenkälaatikko, jonka kylkeen ajattelin maalailla vaaleanpunaisia pilviä ja vihreitä köynnöksiä. Laatikko on osa ystäväni syntymäpäivälahjaa. Maalaamisen lisäksi tehtävälistallani ovat loppujen tavaroiden hankkiminen lahjalaatikkoon, tuolin selkänojalla lojuvien pyykkien vieminen likapyykkiin, lemmikkihamsterini hoito, terveystiedon esseen kirjoittaminen ja paljon muuta mielenkiintoista tai ei niin mielenkiintoista puuhaa.

Lisäksi nälästä kurniva vatsani ilmoittaa juuri sopivasti olemassaolostaan kun koko kellarikerroksen kattavat valot räpsähtävät päälle sokaisten hämärään tottuneet silmäni täysin. Kuulen muutaman iloisen juoksuaskeleen suuntaavan kohti oveani ja äkkiä toinen huoneeni valkoisista pariovista rämähtää auki. Nuorin kolmesta sisaruksestani ryntää huoneeseen kailottaen jotain aamupalasta. Katson häntä ärtyneenä huoneen toisesta päästä ja mumisen nousevani kohta. Hän ei kuuntele pyyntöjäni poistua huoneesta vaan tulee sänkyni reunalle istumaan.

"Mennäänkö tänään leikkipuistoon?" Hän kysyy siniset silmät tuikkien.

"En tiiä jaksanko, mutta katotaan Liina," vastaan ja puserran pienen hymyn huulilleni. Vaikka 5-vuotias pikkusiskoni osaa olla rasittava mahdottomuuksiin asti, pystyy hänen kanssaan keskustelemaan ajoittain hyvinkin järkevästi. Liina ponkaisee ylös sängyltä ja lähtee kipittämään takaisin kohti yläkertaan vieviä portaita. Ovelta hän kuitenkin huikkaa muistutukseksi:

"Vilja sun pitää nyt oikeesti tulla aamupalalle!"

Kömmin pois peiton alta ja värähdän kellarin viileää ilmaa paljaita jalkojani vasten. Vaihdan yöpaitani vakio loma-asuuni, mustiin löysiin collegehousuihin ja valkoiseen t-paitaan. Vedän päälle vielä ruskean hupparin että en jäätyisi aivan kokonaan maaliskuisessa talvisäässä. Lopuksi vielä valkoiset sukat jalkaan ja nopea hiusten harjaus.

Minulla on pitkät, suorat ja melko ohuet maantienväriset hiukset, jotka ovat harvoin takussa. Ne eivät vain mene takkuun vaikka kuinka yritän. Ei sillä että usein yrittäisin saada hiuksiani takkuun mutta viis siitä. Kaikkien sisarusteni silmät ovat siniset, ja niin ovat myös minunkin. Pidän niitä hyvin tavallisina, hiukan mitäänsanomattomina. Kesäisin minulla on aina hiukan pisamia naamallani, ja odotankin jo hartaasti synkän talven loppumista.

Nyt on viimeinen lomapäiväni, hiihtoloma sujahti ohi aivan liian nopeasti. Tuskin kerkesin silmiäni räpäyttämään kun taas pitäisi mennä kouluun opiskelemaan uusia tietoja ja taitoja, viitata tunneilla ja onnistua kokeissa. Onneksi on sentään kaverit joiden kanssa hengata välkillä, ilman niitä tuskin jaksaisin lojua siinä rotanloukussa viikosta toiseen. Eniten oleskelen mun kanssa samalla luokalla opiskelevan Innan kanssa. Huumorintajumme ovat kuin samalla taajuudella ja nauramme usein yhdessä. Innan kotiin on meiltä muutaman kilometrin pyörämatka, ja matkalla olevat suuret alamäet vauhdittavat matkaa huomattavasti.

Suljen huoneeni oven perässäni kun laahustan kohti yläkerran portaita. Oikeastaan se ei ole yläkerta vaan maan tasolla oleva kerros, ja vasta sen yläpuolella oleva kerros on yläkerta, mutta minulle kellarissa asustavana molemmat ovat yläkertoja. Puiset, valkoiset ja pienen kaarteen tekevät portaat narisevat kun astelen ylös aamupalalle. Teen nopeasti itselleni kaksi leipää ja otan lasin mehua ennen kuin nappaan taas kännykän käteeni selatakseni sitä aivokuolleena. Hetken päästä havahdun ja kannan ateriani sivupöydälle ikkunan viereen. Istahdan tuolille ja päätän olla kaivamatta puhelinta heti taskustani takaisin. Tänään en tarvitse sitä, tänään menen Liinan kanssa puistoon, mumisen ajatuksissani.

"Mitä sä hölötät siellä yksinäs," äiti kysyy ruokapöydän luota huvittuneena. Silläkin on vielä aamupala kesken, en nähtävästi ole ainoa tässä talossa joka ei herää kello kahdeksan lomapäivänä.

"En mitään kummosta, kunhan vaan mietiskelen. Meen muuten tänään puistoon Liinan kans, vaikka tohon Mussorintielle," vastaan.

"Joo, se sanokin että kysy sua. Oli ihan innoissaan, ei olla käyty sen kanssa puistossa taas vähään aikaan. Ja ensi viikolla ei oltais ehdittykään töiden ja päikyn takia."

"Mmm, onneks nyt ehtii ," vastaan pikaisesti äitille samalla kun vien likaisen lasini tiskialtaaseen. Lähden takaisin kohti kellaria, kun äiti vielä huikkaa keittiöstä:

"Kannattaa sitten varmaan mennä vasta ruuan jälkeen niin on sitten kunnolla herännyt tähänkin päivään!"

"Joo, joo äiti, kyllä mä tiiän" hymähdän samalla kun laskeudun portaat alas kellariin.