Ei hän tiennyt itsekkään

Kuinka paha juttu

Polvistun kädet täristen maassa retkottavan pikkusiskoni vierelle. Märkä kivirouhe painautuu polviini pistellen, mutta en hädältäni edes huomaa sitä. Käännän Liinan varovasti selälleen hiekalle. Hänen otsallaan vierii pieni ohut verivana kohti korvaa. Hänen silmänsä ovat kiinni, mutta kuulen hänen nopean ja pinnallisen hengityksensä.

Riuhtaisen puhelimeni housujeni taskusta ja näppäilen pikapikaa siihen lyhyen numerosarjan.

"Hätäkeskus, miten voin auttaa?" puhelimesta kuuluu asiallinen naisen ääni.

"Liina tippu korkeelta kiipeilytelineestä ku jostain kuulu hirveen kova aseen ääni," soperran kyyneleet silmissä puhelimeen. Vilkaisen olkani yli kohti muuta puistoa. Hiekkalaatikolla istuskellut mies lapsiensa kanssa on hipsinyt vähin äänin pois paikalta. Mikäkin luikuri, ei noudata kansalaisvelvollisuuttaan auttaa, mutisen itkun seasta.

Nainen puhelimessa opastaa minua tutkimaan Liinan haavoja saatuaan minulta tarvittavat paikannustiedot. "Ambulanssi on siellä aivan kohta", hän rauhoittelee asiaankuuluvasti.

Kuulen takaani hätäisiä, nopeita askeleita. Käännähdän ja äkkään minua kohti kiiruhtavan pojan jonka naamalla on kärsivän näköinen ilme. Puhelin luiskahtaa kädestäni hankeen ja nainen jää sinne yksin pälättämään.

"Eikai sitä sattunu pahasti, mä näin et se tippu  kun Vikt-, tai siis mä näin et se tippu tuolta" poika sanoo huiskaisten leikkitelinettä päin kädellään.

"Joo niin tippuki, ja aika pahastikki vielä. En tiiä mitä kaikkee kävi mutta ainaki taju on nyt ollu pois ja päästä valuu verta", selitän oudolle pojalle. Hän kumartuu viereeni Liinaa katsomaan. Kuka hän on ja mitä hän tekee täällä? Olen juuri avaamassa suutani kun poika tarttuu käsillään varovasti Liinaan ja katsoo tämän päätä. 

"Ei näyttäis olevan tässä ainakaan pintanaarmua vakavampi, mutta kannattaa se kummiski paikata ettei pikkuine kuitenkaa vuoda kuiviin," poika sanoo ja riuhtaisee valkoisen t-paidan pois päältään. Hänelle jää päälle vain tummansiniset leveät farkut ja musta pipo sekä tennarit. Hän kietoo t-paidan varmoin ottein Liinan pään ympärille varoen liikuttamatta tätä muutoin.

"Noin, eiköhän toi kestä ambulanssin tuloon asti, muuta me ei oikein voida tehä kun ei tiedetä mikä on," poika sanoo ja kääntyy mua päin. Se kattoo mun itkun punertamia silmiä ja märästä hiekasta sotkuisia vaateita kiinnostuneena. Mä katon takaisin. Pojalla on ruskea muutaman sentin pituinen pörrötukka, ruskeat silmät ja surulliset kasvot, vaikkei hän erityisen surulliselta kuulosta. Lisäksi hänellä ei ole enää paitaa, sillä se on nyt kiedottuna Liinan pään ympärille, ja punainen veri värjää sitä hetki hetkeltä enemmän.

"Toi sun paitas on varmaan käyttökelvoton," mutisen nolona.

"Ei se haittaa, on mulla muitaki paitoja," poika vastaa olkia kohauttaen. "Koin mun velvollisuudeks tulla auttaa ni mitäpä yhestä paiasta ku-".  Hän lopettaa lauseen kesken ja vakavoituu. Olen huomaavani hänen ruskeissa silmissään häivähdyksen pelkoa, mutta tunne katoaa pian.

 "No ota sentään tää mun huppari nyt, sähän jäädyt täällä lumessa ilman paitaa," sanon tiukasti ja vedän hupparin pääni ylitse. Ojennan sen hänelle ja käännyn taas Liinan puoleen. Hän pukee sen nopeasti päälleen, eikä huppari näytä edes olevan hirveän pieni hänelle.

"Liina, mä soitan äitille että tulee sun kanssa sairaalaan", kuiskaan ja silitän liinan poskea. En käsitä miten hän voi olla vieläkin tajuton, sentään henki kulkee nyt hieman tasaisemmin kuin aijemmin.

Nostan maahan pudonneen puhelimeni ylös ja valitsen pikavalikosta äitin numeron. Edellinen puhelu hätäkeskukseen on jo loppunut, vaikka puhelua ei saisi lopettaa kesken kaiken, muistan jonkun joskus kertoneen minulle.

"Haloo äiti, kuuleksä? Tuu äkkiä tänne, ambulanssi tulee kohta". Selitän äitille nopeesti tilanteen ja tämä sanoo kiiruhtavansa. Muut pärjäävät kuulemma keskenään kotona, joten ei haittaa että isi ei ole kotona vahtimassa. Kuulen puhelimesta kolinaa ja nopeaa keskustelua kun äiti kiirehtii eteisessä.

"Äiti oo nopee, mä lopetan tän puhelun nyt," saanon ja painan punasta sammuttaakseni puhelun. Käännyn pojan puoleen ja käsken häntä menemään tien viereen viittomaan jos kerran haluaa auttaa. Hän nyökkää,  nousee ja hölkää puiston portin luo.

 Keskityn tukemaan Liinan päätä ja tarkistamaan että hän hengittää muutaman minuutin ajan kunnes kuulen etäältä sireenien terävän ujelluksen. Huokaisen helpotuksesta. Ääni voimistuu ja näen ambulanssin valojen heijastuvan läheisten talojen ikkunoista. Poika viittoo ambulanssille tietä ja autosta nousee kaksi nuorta hoitajaa kantaen paareja, jotka juoksevat suoraan minun ja Liinan luokse ja kyykistyvät viereeni. Siirryn syrjään ja annan Liinan heidän hoitoonsa. He tutkivat hänet ensin pikaisesti ennenkuin nostavat hänet paareille. Näen äitin auton kaartavan ambulanssin perään puiston portin luo. Lähden hölkäämään hoitajien perässä kohti autoja. He nostavat Liinan autoon ja minä halaan pikaisesti äitiä. Hän sanoo hoitajille tulevansa mukaan ja hyppää takaovista Liinan viereelle auton takaosaan. Toinen hoitajista paiskaa ovet kiinni ja juoksee eteen kuskin paikalle. Auto lähtee heti liikkeelle ja kiihdyttää sireenit päällä pois. Katselen vielä kun se kääntyy tien päässä rieteyksestä vasemmalle ja katoaa sitten korttelin kulman taakse. 

Hartiani lysähtävät helpotuksesta, Liina on nyt hyvissä käsissä. Niin pienillä kuin hän onnettomuuksista selviäminen tapahtuu nopeammin, eteenkin esimerkiksi murtuneet luut. Mutta en tiedä mitä Liinalle tarkemmin oikeastaan kävi, joten en osaa sanoa varmasti kuinka vakava tilanne on.

Otsa kurtussa ajatuksista käännyn tuntemattoman pojan puoleen joka on hiljaa kävellyt viereeni.

"Kuka sä oikeen oot?" kysyn ja huomaan heti ettei vastauksen saaminen tule olemaan helppoa.