Ei hän tiennyt itsekkään

Kuka sä oot

Pörrötukkapoika näyttää mietteliäältä. Se ei halua vastata mun kysymykseen, mutta toisaalta haluaa, tai siltä se ainakin käyttää. Vuorotellen sen otsa rypistyy ja sitten taas siliää, ihan kuin se miettis tosi filosofista kysymystä eikä vaan vastausta kysymykseen omasta nimestään.

"No, aijoksä kertoa kuka sä oot vai aattelitko koko päivän seistä siinä kurtistelemassa otsaas," kysyn ärtyneenä. Ei voi olla niin vaikea kertoa omaa nimeään. "Okei mä ainakin oon Vilja, varmaan ihan hauska tutustua tai jotain." mutisen pojan suuntaan.

"Vilja on siisti nimi, mun nimi on Kaarle," poika sanoo ja virnistää hiukan.

Katon sitä uteliaana. Se ei näytä mua hirveesti vanhemmalta, ehkä jopa saman ikäiseltä kun mä. Miten ei olla törmätty aijemmin jos ollaan näin saman ikäsii ja varmaanki samas koulus?

"Minkä ikänen sä oot?" kysyn Kaarlelta varovasti. Istun vapaana olevaan keinuun, hän istuu toiseen.

"Arvaa", Kaarle sanoo. Katson sitä ärtyneenä, jolloin se sanoo nopeesti. "Okei joo, mä oon viistoista, eli käytännössä ysillä." Se sanoo niin nopeesti että hädin tuskin saan selvän. Mihin sillä on kiire?

"Aa joo, mä oon kasilla. Missä koulussa oot ku en oo nähny sua ennen täälläpäi?" Potkaisen keinun hiljaisiin vauhteihin ja nostan jalkani ylös märästä lumisohjosta.

"En mä oo koulussa, opiskelen kotona. Mut miks sä tulit tänne," Kaarle tiuskaisee katse maassa.

"Öö, tää on leikkipuisto ja lapset käy niissä, joten toin mun pikkusiskon tänne leikkimää ku on vika lomapäivä," selitän puolustellen. Käännyn katsomaan Kaarlea tarkemmin. Hänen hiuksensa ovat epätasaisesti leikatut, hieman kynityn näköiset. Hän ei ole kovin pitkä ja hänellä on paljon naarmuja kämmenselissään. Hän mahtaa olla tehneen niillä paljon töitä saadakseen ne tuollaiseen kuntoon. Nostan katseeni hänen kasvoihinsa. Sieltä minua katsovat samat ruskeat silmät kuin aiemminkin, muuta nyt niistä paistaa pelon sijaan jokin muu, ehkä hermostuneisuus. Ainakin hän liikehtii hyvin levottomasti ja vilkuilee kokoajan kohti taloa josta aiemmin kuului meteliä. 

Ja kuin käskystä talolta alkaa taas kuulua huutoa ja Kaarle kääntää nopeasti päänsä kohti ääntä. Hänen kääntyessään näen myös toisen puolen hänen kasvoistaan ja huomaan otsan nurkassa ison, pahannäköisen ruhjeen. Ikään kuin joku tai jokin olisi osunut siihen kovalla voimalla.

"Wouwou, mikä toi haava tossa sun otsassa on?" Kysyn samalla kun hän pomppaa keinusta ylös. Välittämättä kysymyksestäni hän lähtee kävelemään kohti taloa ja mekastusta, ja taas näen pelon välkkyvän hänen silmissään.

Juoksen pojan kiinni ja tartun häntä olkapäästä. "Hei, nyt oikeesti, kerro mikä sulla ja sun otsalla on? Mitä on käyny," kysyn taas jälleen kerran hätääntyen.

"Ei mitään, älä siitä huolehi," Kaarle sanoo ja ravistaa käteni pois olkapäältään. Pysähdyn katsomaan, kun hän spurttaa loppumatkan talolle, jonka jälkeen hän katoaa pensaiden taakse. Seison hetken paikoillani kunnes käännyn kannoillani ja lähden kohti kotia. 

Puiston ulkopuolella aidanvieressä seisoo automme aivan vinoon parkkeerattuna, mutten jaksa välittää. Ikään kuin voisin muka tehdä asialle jotain, kun ei minulla ole edes avaimia saatika ajotaitoja. Vilkaisen puistoon vielä olkani yli, mutta Kaarlesta ei näy enää jälkeäkään, vain keinut ja pensaiden lehdet heiluvat hieman tuulessa.