Ei hän tiennyt itsekkään

Voiko näin käydä

Lumisohjo jalkojemme alla läiskyy kun kävelemme Liinan kanssa kohti Mussorintien leikkipuistoa. Otin kännykkäni varmuuden vuoksi mukaan, mutta muuten aion pitää haasteestani kiinni ja olla ilman sitä koko päivän. Olen lähiaikoina kuluttanut aikaani sitä räpläten lukemattomia päiviä. Ennen lomaa oli sentään läksyt jotka tein aina tunnollisesti ja kokeet joihin pänttäsin pääni puhki. Nyt lomalla ei ole sitäkään vähää tekemistä, joten puhelin ja internet vievät kaiken aikani.

Katselen rauhallista kaupunkia ympärilläni. Ihmiset palailevat lomiltaan , moni viettää rentoa sunnuntaita kotonaan löhöillen. Ikkunoista näkyy tv ruutujen välke ja savupiipuista leijailee ohut savuvana. Sauna kyllä maittaisi, tämä talvi on ollut jo aivan liian kylmä ihmiselle elettäväksi. Onneksi se nyt on jo taantumaan päin mistä viestivät tienviertä soljuvat pienet vesipurot.

Käännän katseeni taloista takaisin sohjoiseen kävelytiehen. Ohitseni huristelee muutama auto ja kauempaa kuuluu jonkun äkäinen tööttäys. Tähystän edelläni kulkevaa pikkuista Liinaa joka on kumartunut tienpientareelle tutkimaan jotakin varmasti hyvin mielenkiintoista löytöään. Hän on jo saanut melkoisen etumatkan minun haaveillessani. Kiristän vauhtiani ja askeleitani nopeammiksi. Siinä kipitellessäni ohitseni huristelee musta viisipaikkainen volvo ikkunat tummennettuina. Se köröttelee hiljalleen pitkin tietä ja hidastaa vauhtinsa pysähdyksiin Liinan kohdalla. Takaovi avautuu ja autosta nousee nuorelta näyttävä pukuun pukeutunut mies. Hän kyykistyy tienlaitaan Liinan viereen ja sanoo jotakin. Olen vielä liian kaukana kuullakseni hänen sanansa, mutta näen Liinan vastaavan miehelle ja osoittavat tutkimaansa asiaa. Mies hymähtää ja kaivaa jotain taskustaan. Karkkia. Ei voi olla, tehdäänkö tälläistä suomessa, ajattelen kun hölkään jäljellä olevat seitsemän metriä auton kohdalle.

"Kukas te mahdatte olla, ja mitä asiaa teillä on pikkusiskolleni," kysyn mieheltä. Hän nousee kyykystä, suoristaa hiukan pukuaan ja kääntyy takaisin kohti auton takapenkkiä.

"Anteeksi että häiritsin," hän vielä tokaisee ennen kuin vetää autonoven perässään kiinni ja suo nopean hymyn Liinalle. Minua hän mulkaisee sillä silmällä kuin olisin juuri syyllistynyt johonkin hyvin pahaan rikokseen. Jaaha, minähän se tässä sitten varmaan rikollinen olenkin kun vien siskoani leikkipuistoon, hymähdän.

"Mitä asiaa sillä miehellä oli," sanon kääntyessäni Liinan puoleen. Hän nousee ja alkaa taas tallustella kohti puistoa. "Se kysy mitä katon ja näytin sille krookukset jotka oli vähän tullu jo lumen alta pois," Liina selittää. "Sitte se sano et saan palkinnon ku löysin ne kukat ekana ja anto mulle dumleja. Ja sit sä tulit siihe ja se lähti pois. Oisin voinu saada lisää karkkia, mutta nyt sain vaan viis."

"No eiköhän viis oo ihan riittämiin," sanon. Mitä lie silläkin oli mielessä, varmaan joku pahanluokan gangsteri. Johtaa rikollisliigaa ja sitärataa. No tuskimpa, kuka lähettäs tollaseen paskaduuniin jonku pomon sunnuntaina ja vieläpä tänne? Siinä vaiheessa täytyy olla jo aika tyhmä.

"Tuuksää, mitä sä siellä matelehdit," Liina huikkaa jo melkein puiston portin luona. Olen taas huomaamattani hidastanut kävelyni laahustamiseksi. Pyrähdän juoksuun ja saavutan Liinan nopeasti.

"Kuka eka portilla," huikkaan ja virnistän. Liina hätääntyy ja ryntää kohti vihreää metalliporttia puiston aidassa. Hän haluaa aina voittaa, mutta tälläkertaa päätän olla parempi. Saavutan portin muutaman askeleen ennen häntä ja hänen ilmeensä venähtää.

"Voidaan ottaa uus kisa kun lähetään, ehkä sä voitat sitten," nauran ja avaan portin."Sä sitapaitsi sait jo karkkia eli oikeestaan voitit jo." Hän innostuu taas uudesta ajatuksesta voittaa ja kirmaa portista sisään suunnaten heti kohti keinuja. Astun itsekin portista sisään ja suljen sen takanani. Käännyn ja lähden kävellen Liinan perään keinuille. Vilkuilen muita puistossa oleskelijoita. Joku perheen isä kahden lapsensa kanssa istuu hiekkalaatikolla ja pelleilee muka hauskasti lapsilleen. Muutama nuori notkuu pyöriensä kanssa aidanluona puiston nurkassa. En huomaa puistossa muita, mutta sen sijaan pensaikon takana olevasta puisesta kaksikerroksisesta omakotitalosta kuuluu mekastusta.

"Vilja, tuu antaa isot vauhit," Liina huutaa keinuilta. Tiedän että hän osaa itsekin vallan mainiosti ottaa vauhtia mutta siitä huolimatta työnnän keinun hurjiin vauhteihin Liinan kikattaessa.

"Ei enempää, ei enempää," hän nauraa.

Katseeni kääntyy taas kohti taloa. Sen pihamaalta kuuluu nyt kovaäänistä huutoa ja naurua. Mahtaa heillä olla hauskaa kun noin suuri meteli lähtee, mietin. Tonne se karkkimies eivarmaan ole menossa, niin hiljainen kun oli. Ajatuksiinin uppoutuneena seuraan Liinan perässä kiipeilytelineelle. Katselen kun hän kipuaa ylös rakennelman torniin kiipeilyseinää pitkin ja huiskuttaa sieltä kädellään. Huiskutan takaisin ja näytän peukkuja. Hän kumartuu ryömimään tunneliin kohti liukumäkeä ja minä käännän taas pääni kohti taloa josta mekastus kuuluu. Paitsi että nyt se kuuluu paljon heikommin, ovat selvästi tajunneet laskea äänitasojaan alas. Keitäköhän siellä mahtaa olla?

En jaksa vaivata päätäni asialla enää enempää ja siirrän huomioni Liinaan. Hän on jo kiipeämässä takaisin ylös, tälläkertaa köysitikkaita pitkin. Ne heiluvat ja huojuvat hänen tasapainoillessaan niitä pitkin ylöspäin. Maasta ylös tasanteelle on matkaa kolmisen metriä. Katson hieman epäillen korkeuksiin kiipeävää tyttöä. Hän saavuttaa tasanteen reunan ja alkaa hilaamaan itseään ylöspäin käsillään.

"Cmoon Liina, oot jo melki yläällä! Enää-"

Korvia raastava aseen laukauksen synnyttämä ääni keskeyttää kannustukseni. Hetken seison paikoillani järkyttyneenä tietämättä mitä tehdä, kunnes ajatukseni tajuavat tilanteen. Sydämeni hyppää kurkkuun ja veri kohisee korvissani.

"Liina!"