Maailman vanhin tarina

luku 5: 2023

Putoan särkyvän jään läpi. Halki pilvimantereiden, amfiteattereiden sekä täysien selestiaalisten konserttisalien, jokeen joka virtaa utareenlämpöistä maitoa, lasiseen saivoon jossa vertikaaliakseli keikahtaa ylösalaisin. Pohjasta tulee laki, laesta pohja, ja pohjaan minä jatkan. Putoan, edelleen, vaikkei ole enää mitään minne pudota.

Madonreiät, kaninkolot, neulansilmät... koen niistä jokaisen, mutta vielä sittenkään en päädy perille.

Kunnes pulahdan, ties monettako kertaa, elämäni ensimmäiseen yöhön.

Herätessäni tunnen rauhaa sekä sarastuksen silmäripsilläni. Olen toistuvaan painajaiseen niin tottunut, että se tuo turvaa.

*

Syksyn ensimmäisen kolean aamun taivas kumottaa verettömänä. Pilvettömän sarastuksen hohde on eri tavalla kalpeaa kuin valkea päivänvalo. Kaikki, mitä tähän saakka olen saanut aikaiseksi näyttää siinä toiselta kuin eilen, ja havaitsen Helvetin Portit kollaasiksi omista kyvyttömyyksistäni. Kismittää.

Summeri soi seitsemältä. Ensireaktioni, joskin tukahdutettu, on painaa kattila päähän ja syöksyä suojaan pöydän alle, sillä näin varhain kuisteilla kolkuttellee ainoastaan Kuolema. Takoo kuin olisin maailman viimeinen eloonjäänyt...

Kaj, se huutaa sinun vaimealla äänelläsi. Kaj, tähkäpää, heitä hiuksesi alas! Lukitsin itseni pihalle! Ilman puhelinta. Ilman takkia! Päästä minut sisään...

Riennän avaamaan. Käteeni on unohtunut punaiseen maaliin kastettu sivellin.

Istut sohvalla minun vaatteissani, harteillasi villašaali ja käsissäsi kupillinen höyryävää mustaa kahvia. Tukkasi tiukkuu vettä kuuman suihkun jäljiltä ja juoman pinta myrskyää, sillä yrittäessäsi estää hampaitasi kalisemasta sinä vavahtelet.

Kauanko olit ulkona, kysyn.

Neljästä saakka, pihahdat.

Mikset tullut silloin?

Olisitko ollut hereillä?

En.

Olisinko silti voinut tulla?

Tottakai. Aina, vakuutan.

Mutta minä olin niin pilvessä, kuiskaat.

Olet edelleen, sanon rauhallisesti vaikka oloni on rauhaton. Kuten aina, kun ketjupoltat jointteja ja harhailet yössä ilman minua.

*

Kaksioni sijaitsee alakerrassa, se on toinen luukku koillispäädystä. Läpitalonhuoneisto vesikiertoisella lämmityksellä, aiempien asukkaiden naarmuttamalla parketilla. Syy, miksi tulin ja jäin juuri tänne: keittiöstä-ni näen neljänneksen sinun makuuhuoneesi ikkunasta.

Interiööri täällä on default-valkoinen. Vuokraemäntä ei salli kiinnikkeitä, joten limittäiset taulut nojaavat seiniin lattialla. Täyteen mittaansa nostetun maalaustelineen kärki on olohuoneen korkein kohta.

Tämä on puutalokortteliston yksi vanhimmista yhä asutuista rakennuksista. Hiiskumaton, luterilainen, paitsi että naapuri takoo pianolla klasareita tämän tästä. Mutta kaipa sekin on yksi uutteruuden muoto. Tai ahdistuksen – Debussy et al. on omiaan kutsumaan haamuja menneisyydestäni. Kenties kuulenkin harhoja.