Maailman vanhin tarina

luku 14: 2023

Ihmiset ovat muurahaisia. Tuskin ne kykenevät käsittämään, mistä ja miksi jättiläinen on noussut liiskaamaan niiden keot. Samoin ei ihminenkään tunne omaa mittakaavaansa suurempaa voimaa, joka murskaa heidän kaupunkinsa, luunsa sekä unelmansa. Mielettömät kivet sen kun sinkoilevat avaruudesta heidän harteilleen.

Suhteeni avaruuden kuningattareen on kuhnurin suhde telatraktoriin. Suhteeni sinuun on erilainen. Paremmin en osaa sitä kuvailla.

*

Päätät polttaa savukkeen. Kyllästyt kesken kaiken, lopun ojennat minulle. Kun puristan huuliasi koskettaneen, tummuneen filtterin omieni väliin, se tuntuu lähes suudelmalta jota rannalla et minulle suonut.

Huorat eivät suutele, sanoit pysäytettyäsi minut kyynärvarren mitan päähän.

Nukahdamme vieretysten sinun luoksesi. Ennen unta ajattelen Helvetin Portteja, joita en heti aamulla pääse jatkamaan koska olen täällä.

Ajattelen, kuinka ensin riisuuduit edessäni valossa, sitten naksautit katkaisijaa ja kääriydyit peittoon. Kuinka, ja miksi, pyysit samaan vuoteeseen – kääntääksesi selkäsi ja sulkeaksesi silmäsi? Haavoittaen minua siten jostain syvemmältä kuin minne tiesin aineettomienkaan terien voivan yltää.

Olen sekä helpottunut että pettynyt. Olen odottanut jotain tällaista ensi kohtaamisestamme lähtien, ellen kauemmin. Enköhän voi odottaa vielä yhdeksäntoistatuhatta vuotta lisää.

Joskus näen unia joissa laulan tai soitan yhä. Ne tuntuvat iäisyydeltä. Ihmisen aikakäsitys poikkeaa selestiaalisen olennon aikakäsityksestä, joten nykyisin kestän iäisyyksiä huonosti. Mieleni alkaa sulaa kuin metalli ahjossa ja minäni nimeltä Kaj Midas Tuima hajoilla kaikkiin niihin satunnaisiin osasiin, joista olen sen onnistunut kokoamaan.

Tänä yönä soitan poikkeuksellisesti patarumpuja joita on kolme, viritettynä muodostamaan vähennetty kvartti, tritonus.

Tritonus oli Taivaassa kielletty. En osaa sanoa, mitä olisi tapahtunut jos sen kuitenkin olisi soittanut. Kukaan ei ikinä rohjennut, paitsi minä nyt.

Riitasointu jyrisee Kaakosta Luoteeseen ja takaisin, sfäärit järisevät ja lohkareet ropisevat. Murtuma vipeltää marmorirakenteissa kuin kiireinen Hermes.

Yöllä satoi. Olet jalkeilla ennen minua. Lammikot maassa heijastavat aamua kirkkaampana kuin mitä se todellisuudessa on; taivas on kuin särkynyt, taivas oli lasia, ja nyt sen sirpaleet säteilevät kaduillamme. Yllämme levittäytyvät enää kulissit, nuhruiset, aneemiset, huterat.

Tarjoudun keittämään puuroa, mutta sinä olet jo syönyt.

Mitä, kysyn.

Säilykemuikkua.

Aamupalaksi, kummastelen.

Suoraan purkista, leveilet.