En ole milloinkaan kokenut mitään tällaista.
Istua, istua vain, tunnista toiseen ja silti kokea mailikaupalla maisemia. Madella sadan kilometrin tuntivauhtia kumpuilevalla asvaltilla, perävalojen sähköisenpunaisessa helminauhassa kuin vedettömässä joessa joka mutkittelee havupuuston tummanvihreää uomaa. Ajoittain näkymä laajenee keltaisiksi pelloiksi. Miten helakoita ovatkaan pihlajanmarjat niiden tuolla puolen, miten sinisiä pilvet riippuessaan kaukaisten kuustenlatvojen torahammasrivistössä.
Enää yhdeksäntoista minuuttia, sitten olemme kotona, sanoo Embla takapenkiltä.
Kotona, toistan. Sana tuntuu suussa hampaalta, joka ei ole omani.
Auto pysäytettiin muutaman kerran, koska voin huonosti. Perillä oloni on voipunut ja ontto.
Emblan koti on rintamanaistalo. Naapuriin on puoli kilometriä. Vihreän peltikaton yllä mataa cumulus humilis kuin se kuuluisi kiinteään omaisuuteen, ja ympärillä on metsää, metsää, kolmasti metsää; ainoastaan yhdestä ilmansuunnasta näkee etäälle. Siellä, pihavajan, viinimarjapensaiden ja karviaispuskien takana, on pelto, suuli selkä notkollaan, sähköpylväitä sekä maantie. Sinne aurinko laskee, sieltä me tulimme. Sinne jäit sinä.
*
Emblan talossa valaisimet honottavat yölläkin, mutta verhoja ei saa avata etenkään auringonpaisteella. Tunnen ummehtuneen kirkkauden viiltona pupillieni takana. Muistan avaruuden kuningattaren raivoisan valon ja etsin katkaisijan piinaa himmentämään.
Embla seuraa. Hän on kärsivällinen. Hän sytyttää sammuttamani lamput sanaakaan sanomatta, ja vähitellen totun. Omaan huoneeseeni sentään saan langettaa yöksi rauhoittavan, loivan hämärän, joka ei piikittele menetettyä selestiaalisuuttani alituiseen.
Ennen ensilunta, kuistilla, katson yli pellon ja erehdyn huokaamaan: On niin pimeää.
Pötyä, sanoo Embla lempeästi. Tämä, mitä kutsutaan pimeydeksi, on valosaastetta. Juuri kukaan nykyihmisistä ei tiedä todellisesta pimeydestä tänä mainostaulujen ja ympärivuorokautisuuden aikakautena. Luontokin kasvaa unettomaksi. Kajastukset tunkeutuvat jopa perimmäisimpään ikkunattomaan komeroon, vaan kuvittele tämä: Jaktorówin kuninkaallinen metsä, Puola. Lokakuu, vuosi tuhatviisisataakuusikymmentäkuusi. Aurinko on laskenut kuusi tuntia sitten ja painanut kuunsirpin edellään horisonttiin, hehkulamppu keksitään kahden ja puolen vuosisadan kuluttua. Lähin ihmisasutus sijaitsee taipaleiden päässä, ja sielläkin kynttilöiden kumu on niin nuukaa ettei yllä edes tuvan päädystä päätyyn. Ensilumi ei ole vielä satanut. Taivas on tiheässä pilvessä... et erota mustaa mustasta, et maata taivaasta tai puunrunkoa tyhjyydestä. Ja kaukana, mutta liian lähellä, kuulet maailman viimeisten alkuhärkien tuhinan. Hakkaavan tuulen. Oman ruumiisi porinat. Jokin koskettaa niskaasi.... on kiistatta niin pimeää, että olet valmis vaikka kaivamaan silmämunasi ulos kuopistaan jotta näkisit. Näkisit edes kangastuksen...
*
Hän tietää talonsa. Uskon hänen harjaantuneen kuulemaan, haistamaan, maistamaan sekä tuntemaan asioita, joita näköaistiinsa tukeutu-va väestönosa ei osaa kuvitellakaan. Hän liikkuu ketterästi kuin peura joka aamuyöllä askeltaa pihamaalla, ja on niin kaunis; miten hehkeästi hän itsensä kantaakaan vaikka letittää hiuksensa selkä peiliin päin, valitsee vaatteensa sormenpäillään eikä milloinkaan ehosta kasvojaan. Jossain määrin hän muistuttaa sinua, huomaan tuumivani, kenties täysin perusteetta. Saattaa olla, että yritän vain lievittää ikävää.
Miten on mahdollista, että valitset aina värisävyiltään yhteensopivan asun, kysyn. Pystytkö kuulemaan eri väritkin?
Kuulen värit sanoissa. Kirjaimissa, numeroissa, rytmissä ja sävelissä, hän kertoo. Sinun nimesi, Kaj Midas, minä valitsin, koska se on auringonvihreä ja keisarinnansininen. Hyvä vastinpari sukunimellemme, Tuimalle, joka on ultramariininpunainen.
Kiinnostavaa, sanon vilpittömästi.
Voitko, Kaj, kuvailla, mitä tänään olet maalannut? Älä paljasta värejä. Minä kerron ne sinulle.
Olen maalannut meren. Siellä on myrsky, aloitan ujosti. Kukaan ei ole milloinkaan aiemmin osoittanut hyväntahtoista kiinnostusta intohimoani kohtaan.
Suljen silmäni. En kestä katsoa tekelettäni ja samanaikaisesti kertoa siitä. Intensiteetti kesken lauseita huomaamiani epätäydellisyyksiä kohtaan kasvaisi liian ylipääsemättömäksi, niinpä luonnehdintani peittyisivät itsekritiikkiin.
Olen kerran nähnyt myrskyn läheltä, jatkan vapautuneemmin. Lokit eivät päässeet etenemään vastatuuleen. Pilvet liikkuivat nopeasti. Aallot olivat yhtä aikaa sekä korkeita että koskettivat pohjaa, ja pärskeet kallioon ylsivät metrien korkeuteen. Vesi ihollani lämmitti, ilma tuntui raikkaalta. Ilma tuoksui... minulla ei ole aavistustakaan, miltä ilma tuoksui. Mereltä, varmaan. Kalalta ja suolalta. Minua kauhistutti, silti olin riemuissani. Olenkohan kertaakaan sen jälkeen tuntenut niin voimakkaasti? Sitä ennen en ainakaan. Odotin aina suurinta aaltoa...
Roudanpunaiset laineet, indigonroosat alapilvet, appelsiinin mallon keltainen hohde. Elokuun sytisimmät varjot, joista tummimmat ovat mahonginhopeaisia, luettelee Embla.
En keksi kommentoitavaa. Ehkä hän kuulee ilmeeni.
*
Minulla on paljon: raitista ilmaa, ravitsevaa ruokaa, käytännöllisiä vaatteita, taidetarvikkeita. Pidän vanhan talon narinoista. Ne ovat kovin toisenlaisia kuin sinfoniamusiikki.
Arkena käyn iltalukiossa linja-autolla. Pysäkille on kolmen kilometrin kävelymatka. Kun sataa, se on vähän pidempi.
Viikonloppuisin Embla lämmittää pihasaunan. Ensimmäisellä kerralla luulen kuolevani. Haistan nenäkarvojeni kärähtävän, eivätkä keuhkoni tislaa happea kuumuudesta. Arpia selässäni alkaa jomottaa, jäytävä kipu jatkuu yöhön. Lopulta Embla saapuu kysymään syytä itkuuni.
Hän sivelee selkääni piparmintun ja kamferin tuoksuista voidetta, jonka huuruihin lopulta tainnun.
أنت تقرأ
Maailman vanhin tarina
عاطفيةTaivaasta langenneen enkelin ja Helvetistä nousseen demonin rakkaustarina. Maagista realismia, runollisia kielikuvia ja fragmentaarisuutta epäluotettavan kertojan suusta niille, jotka janoavat kysymyksiä mutta kavahtavat valmiita vastauksia. 450-siv...
