Maailman vanhin tarina

luku 24: 2021

Taivas on asuinkelvoton, tuumin.

Olet tuonut minut vanhaan majakkaan, jonne on kyhätty alkeellinen observatorio. Paikka sijaitsee kaukana kaupungin valosaasteytimestä, vyöryvien mustien vesien huomassa. Tänne tullakseen on läpäistävä metsämaileja sekä nuorallatanssittava kapealla kannaksella, jonka kivitörmien väliin mahtuu yksi ainoa ajokaista. Kun rannikon suunnalta körötteli vastaan auto, meidän oli pyörinemme laskeuduttava miltei lahdelmaan.

Minua ei kiinnosta tähytä kaukoputkella syvän taivaan kohteita. Haluan vain seistä tasanteella. Pyrin hahmottamaan kokonaisuuden, jota sinä kutsut taivaaksi, mutta joka muodostaa kupolimaisen muurin minun ja minun Taivaani välille.

Tähtiä on paljon, totean niska äärimmäisessä takakenossa.

Hiekanjyviä on paljon, sinä sanot. Nojaat tasanteen metallikaiteeseen ja katselet alas.

Kerrot: Kerran melkein tunsin erään, joka tunsi tähtikuviot, ja tarinoita tähtikuvioiden sekä yksittäisten tähtien nimien takana. Jutut olivat niin pitkästyttäviä, että likimain joka kerta vaivuin uneen hänen satuillessaan. Silti, jotenkin, nyt vuosien kuluttua olen huomannut muistavani joka sanan vaikka taatusti nukuinkin niistä puolet. Tai, ehken muistakaan. Olen saattanut keksiä itse sen, mikä ei ole kantautunut tajuntaani. Ihmismielellä on mitä petollisin tapa pyrkiä täyttämään aukkoja kuonalla.

Okei, sanon. Kerro, sitten, jotain kuultua tai keksittyä, tuosta muodostelmasta tuolla.

Ai tuosta? Se on Pegasuksen neliö. Vasemman yläkulman tähti, Sirah, on osa Andromedan tähtikuviota, siis neitoa pulassa, ja loput kuuluvat Pegasukseen. Pegasos on kreikan mytologian siivekäs ja vähän vajaamielinen hevonen. Sen äiti on Medusa, hirviö jonka hiukset ovat käärmeitä, ja isä Neptunus, meri. Pegasos syntyi Medusan mestatusta päästä. Hänellä on kaksonen, Khrysaor. Khrysaor on jättiläinen eikä silti ole saanut omaa tähtikuviota. Käsittääkseni ei edes omaa asteroidia. Ja sentään jopa jollain Johannalla on oma asteroidi... tiesitkö, muuten, että muunmuassa Henok ja Genesis esittävät ihmisten ja langenneiden enkelten lasten, nefilien, olleen jättiläisiä?

Tarkoitatko, että jos saisin lapsen, siitä tulisi valtava?

Jaa'a. Kokeile.

Millaista se olisi, mietin ääneen. Olla jonkun vanhempi. Tietää, että osa minusta on nyt osa jotakuta toista, eikä häntä olisi ellei minua olisi. Olisin itse enää pelkkä lenkki ketjussa, joten kuolemani ei enää merkitsisi katoamista. Joku veisi perintöäni kuitenkin yhä eteenpäin, kuin ikuista tulta joka on siirretty uuteen lyhtyyn.

Ei, sanot. Ei se tuollaista olisi, vaan räkää ja saastaa ja raivokohtauksia. Mutta saatat olla oikeilla jäljillä. Monet tekevät lapsia, tai taidetta tai kansanmurhia, koska pelkäävät omaa kuolemaansa. Sitä, ettei heistä jää jäljelle mitään. He eivät suostu hyväksymään, että heistä ei jää mitään, riippumatta siitä onko heillä jälkikasvua ynnä muita meriittejä vai ei.

Lopulta maailma luhistuu kuitenkin. Ihmissivilisaatio kuolee sukupuuttoon ja unohtuu. Jokin vihoviimeinen mullistus nielaisee koko planeetan. Koko superklusterin... arkistot, jotka ylläpitävät muistojamme, saavutuksiamme sekä kulttuureitamme, tuhoutuvat. Ne täyttyvät sienirihmastoilla ja ruumismadoilla, kärventyvät aurinkojen räjähdyksissä ja jäätyvät lämpökuolleessa kaikkeudessa. Ne hajoavat valjastamattomiin radioaaltoihin, hiipuen muiden avaruusolioiden rikkinäisiin puhelimiin kuin mitään tästä mistään ei milloinkaan olisi ollutkaan. Ei tähtiä. Ei jumalia, ei... aamuruskoja. Ei ekstaasipillereitä, tehotuotantoa, fasisteja, simulaatioteorioita, ompelukonerasvaa, vesiputouksia. Ei edes aikaa.

*

Luen kirjaston jokusessa kuukaudessa. Tyhmenen.

Avaruuden kuningatar loi Taivaan, Maan, Helvetin sekä loputtomat muut multiversumin ulottuvuudet. Olemassaoloni alusta asti hän on niine hyvineen ollut minulle selestiaalisen luomisketjun alkupää. Selailemissani maallisissa opuksissa kuitenkin väitetään, että [Pyhä D]emiurgi onkin kakkonen. Joku edeltää häntä. Joku Korkein loi hänet, eikä välttämättä edes ensimmäisenä.

Vastapainoksi löytyy liuta kirjoja joissa väitetään, ettei mitään Korkeinta, saati Matalampaa, olekaan. Ne kuulostavat sinulta: superklustereita, lämpökuolemaa, fasisteja...

Enimmäkseen on kirjoja, joissa asiaan ei oteta kantaa. Niissä kerrotaan kuuluisista vankikarkureista, konfliktialueiden lomakohteista, hävityistä sodista, Metonin jaksosta, muinaisista linnuista, huumeiden vaikutuksista, seksiakrobatiasta, toisen asteen polynomifunktioista, syistä sekä tavoista lypsää vähäosaisista entistäkin vähäosaisempia, ja erilaisista tyyleistä pilkkoa vihannes. Sekä, tietenkin, kuvataiteista.

Jotkut ovat käyneet kouluja. Sujuvasti he pingottavat kankaan puukehikkoon itse, saavat värit loistamaan vaikka kerosiiniin sekoitettaessa ja tietävät kaiken tietämisen arvoisen etsauksesta, carborundumista ja serigrafiasta. Kuin master chefillä veitsiä heillä on rivi hellästi vaalittuja siveltimiä sun muita työkaluja, joista he osaavat valita kulloisiinkin tarpeisiinsa juuri oikeanlaisen. He osaavat ulkoa klassiset tekniikat ja tuntevat valon sekä varjon perusperiaatteet, väriharmoniat, perspektiivit, ja, kuten runoilijat, harkitusti, arvonsa tuntien, rikkovat grammatiikkansa lakeja vastaan.

Minä olen paska. Minusta ei koskaan tule paskaakaan. Eikä ole väliä, vaikkei tulisikaan – olet oikeassa. Kaikki tässä paskaisessa, tekopyhässä olevaisuudessa on joka tapauksessa turhaa, ilmoitan.

Aiotko taas tappaa itsesi, kysyt.

En. En usko, että se muuttaisi mitään. Elää turhaan, kuolla turhaan... ja Kuolemahan korjaa jokaisen kuitenkin. Miksi nähdä vaivaa? Toisaalta, miksi nähdä vaivaa sen väistelyyn...

Tuo, sinä sanot, on postrationaalinen asenne, eli lähimpänä tervettä mihin sinun älykkyysosamäärälläsi ja traumataustallasi varustettu yksilö voi yltää. Olen sinusta ylpeä, Kaj.