takatalven saattelemana

Kirje Sakulle

Kirje Sakulle, Jammilta.

Hei Saku,
täällä on nyt kevät.

Sun takatalvesta ei näy merkkejäkään,
se tuntuu valveunelta, niinkuin sitä ei olisi edes ollut.

Huhtikuun 19. päivä, viimeinen päiväsi täällä.

Lumesta sä tulit ja lumena sä lähdit.
Sinä päivänä lumimyräkkä kiusoitteli kevättä leijaillen maahan kimaltelevaan ja valkoiseen vaippaan. Lumisade jatkui vielä seuraavalle viikolle, jolloin me kaikki saatiin kuulla sun lähdöstä. Aiemmin lumi oli jo väistynyt tulevaa kevättä varten. Normaalisti lumisade keväällä olisi mua ärsyttänyt, tällä kertaa en olisi halunnut sen loppuvan. Lumisade lohdutti, tuntui että sä tulit kertomaan ettei ole hätää, sun on hyvä olla. Milloin sä tulet taas moikkaamaan, kertomaan että kaikki on edelleen hyvin?

Onhan sulla kaikki hyvin?

Mun rakas isoveli.

Sä et ikinä vaatinut multa mitään, mä en vaatinut sulta mitään.

Ollaanko kilpaa hiljaa? Kumpi meistä sen kilpailun voittaisi?

Sä kunnioitit mun hiljaisuutta, mä kunnioitin sun hiljaisuutta.

Ollaan kilpaa hiljaa.

Meidän ei tarvitse sanoa mitään. Ei yhtään mitään.

Päivät kuluu sun kuolinpäivästä ja joka hetkeltä olo on raskaampi. Haluaisin matkustaa ajassa taaksepäin, siihen aikaan, jossa ei tarvinnut elää ilman sua. Siihen aikaan, jossa sä olit vielä täällä.  Haluaisin niin kovasti elää sitä aikaa, niin kovasti ja niin hartaasti toivon tän kaiken olevan unta, saanhan vielä tavata sut uudestaan? Kerran saisin sut nähdä hymyilevän, nauravan raikuvasti, hartaasti toivon että saan kerran edes kerran nähdä isoveljeni. Rakkaan isoveljeni.

Rakastan muistella kasvojasi.
Syvät hymykuopat ja hymyilevät silmät.
Pitkät kultaiset hiukset, partakin oli jo kovassa kasvussa.
Lämpö kasvoillasi.
Lempeys.

Joka kerta kun suljen mun silmät.
Joka kerta kun avaan mun silmät.
Joka ikinen päivä, tunti, minuutti, joka ikinen sekunti..

On kova ikävä, niin kova ikävä.

Mun maailman parhaalle isoveljelle,
sille, joka ei hiljaisuuttani tuominnut.
Sille, joka ojensi aina auttavaa kättään.
Sille niin nöyrälle ja muut huomioon ottavalle.
Sille niin huumorintajuiselle ja hyväntahtoiselle.
Sille niin oikeudenmukaiselle ja ystävälliselle.

Elät nyt meissä, joiden valo ei ole vielä sammunut.
Elät vielä joka kevät kirsikkapuiden kukkiessa ja joka talvi lumisateen saattaessa maan kirkkaaseen lumivaippaan.
Pyyhkikööt ne kyyneleemme ja lohduttakoot ne meitä hetkinä,
kun kaipuu luoksesi tuntuu mahdottoman suurelta ja raskaalta kantaa.
Vaalikoot lumisateet ja kukkivat kirsikkapuut muistoja sinusta ikuisesti.

Ottakoon kirsikkapuu sinut syleilyynsä ikuiseen lepoon,
pitäköön se sinusta huolta ja antakoon se sinulle niin hyvän leposijan,
ettei meidän tarvitse murehtia miten hyvät unet saat.

Kiitos että sain olla osa sun elämää, Kiitos että olet osa mun.
Kiitos Saku, mun kaikkeni, ihan kaikkeni.