Hanki elämä

4 - Bilehirmu

Kiitos kommenteista kaikille! Tässä teille nyt hieman tavallista pidempi osa, jossa Maija sukeltaa vihdoin bileiden maailmaan. Kirjoitusvirheistä en mene takuuseen, mutta ilmoitelkaa niistä, niin voin korjata ne. Hyviä lukuhetkiä!
- Ainokainen

Minulla on suunnitelma. Äiti luulee minun menevän jollekin kaverilleni kylään ja muistuttaa kotiintuloajasta, joka on kello kymmenen. En aio kertoa, että menen bileisiin ja etten tule vielä kymmeneltä kotiin - ehei, bileet alkavat yhdeksältä, joten kuka hullu sieltä kesken lähtisi? Jännitys kipristelee vatsanpohjassa, kun kiskon tavallisia farkkuja jalkaani. Vedän ylisuuren hupparin kimalletopin päälle ja varmistan, että se peittää myös minihameen, jonka olen tunkenut housujen alle. Kerään meikit hupparin taskuihin ja lähden kotoa seitsemältä. Huudan ovenraosta heipat äidille, joka on autuaan tietämätön tyttärensä uudesta elämästä.

No niin, minulla on kaksi tuntia aikaa, ajattelen ja lähden marssimaan kohti Mikan kotia. Se on kymmenen kilometrin päässä, joten ei auta muu kuin kävellä lujaa. Kuntoni ei kuitenkaan ole siitä parhaimmasta päästä ja tupakointi on entisestään huonontanut jaksamistani, joten suunnistaessani kohti Mikan kotia, minulla tulee kiire. Kello on jo yhdeksän, syksyinen ilta alkaa viilentyä ja hämärtyä ja minä olen hikinen matkasta, kun saavun omakotitalon pihaan, josta kantautuu musiikin pauhu. Olen tehnyt hieman taustatutkimuksia Google Mapsilla (minähän sanoin, että minulla on suunnitelma. Kyllä järjestä on hyötyä uudessakin elämässäni) ja tiedän, että talon takaa alkavalla pellolla on lato. Kierrän talon ikkunoita vältellen ja näenkin ladon. Mutta yhtä asiaa en ollut huomioinut. Mikan kodin ja ladon välissä on valtava oja, joka on täynnä hyistä vettä. Ei auttanut muu kuin pompata ja kuinka ollakaan, kömmin ylös jääkylmästä likavedestä ojan liukasta reunaa pitkin. Hiljaa kiroillen (jep, kiroilu kuului rohkeampaan minääni) kipitän ladolle, pujahdan sisään ja alan valmistautua.

Kierrän pellolta takaisin Mikan talolle johtavalle tielle. Minulla on kamalan kylmä, sillä olen märkä ja pukeutunut vain minihameeseen ja kimalletoppiin. Sisällä on kuitenkin lämmin, ajattelen ja koputan oveen. Oven avaa joku tuntematon, ainakin viisi vuotta vanhempi poika, joka on jo niin humalassa, että kapsahtaa kaulaani.
- Mun enkleleliniii, hän takeltelee ja painaa päänsä kaulaani vasten.
Yäk, mieshän nuolee minun kaulaani! Rimpuilen kauhuissani irti miehestä, törmään maassa kököttävään kukkaruukkuun ja kaadan sen. Kaadun itse mukana, mutta mies ei irrota, vaan röhnöttää päälläni mutisten:
- Ai sä tykkäät edetä vähän niin ku nopeemmin...
Siinä vaiheessa pako kauhu iskee ja alan potkia miestä kauemmas. Lopulta muksautan häntä nenään. Kauempaa kuuluu naurun remahdus. Mika astelee lähemmäs.
- No ollaanpa sitä nyt koviksii, hän hekottaa ja ojentaa kädessään olevaa pulloa.
Nousen nopeasti lattialta ja korjaan paitaani, jonka mies kiskoi hävyttömän alas.
- Kiitos, mutisen pulloon tarttuen.
Nipistän silmäni kiinni ja otan kulauksen. Yök, juoma maistuu kamalalle. Jatkan juomista silti. Saatuani muutaman kulauksen alas vilkaisen Mikaan.
- Ootpa sä kova juomaan, poika sanoo hiukan hämmästyneenä, mutta johdattaa minut sitten peremmälle.

Olohuoneessa on hyvin hämärää, mutta erotan hahmoja. Muutama hytkyy lattialla kovaäänisen musiikin tahdissa, sohvapöydällä on paljon pulloja, sohvalla löhöää lauma poikia ja lattialla kiehnää yksi pariskunta. Nopeasti tajuan, ettei täällä ole ketään minun luokaltani. Ei edes Janikaa! Jonkun rinnakkaisluokkalaisen tunnistan, mutta tyttö on jo niin humalassa, että tämän tanssiliikkeet näyttävät henkiinjäämistaistelulta. Yksi nojatuoli on vapaa, istun siihen ja tartun pulloon.

Ensin vain istun, katson ja juon. Sitten tekee mieli tanssia. Yhdyn tanssivaan joukkoon, kiljun tuttuja laulunsanoja ja kapsahdan jonkun kaulaan. Pyörin ympäriinsä hullusti riehuen ja saan koko muuhun porukkaankin eloa. Pidän kerrankin hauskaa ja tuntuu siltä, että omistan vihdoin sen paljon puhutun elämän.

Kun olohuoneessa alkaa olla ahdasta ja päässä heittää, siirryn eteiseen. Pari pussailevaa tyyppiä vilkaisee minuun, mutta jatkaa sitten rauhassa. Samassa jostain nurkasta ilmestyy mies, joka tuli minua ovelle vastaan. Ehkei hän olekaan hullumpi, ajattelen, kun hän pysähtyy eteeni. Itse asiassa, häneen voisi olla mukava nojata, sillä maailma pyörii ympärilläni kamalaa vauhtia. Eikä miehellä ole mitään sitä vastaan, että hieman kaulailen hänen kanssaan. Päinvastoin, hän alkaa kuolata naamalleni tai kai se on jotain suudelman tyyppistä. Jes, ensisuudelmani, riemuitsen, kun painan suuni hän suulleen. Hieman ällöttävää, kuolaista ja maistuu viinalle. En kuitenkaan välitä, vaikka miehen kädet kopeloivat kovasti. Tämä kiskoo minua kauemmas ja vajoaa nurkkaan istumaan. Istun miehen syliin. Jippii, bileheila!

- Hihhih, tuol pal... hehhehh, palaa, Mika mutisee korvani juuressa ja läpsäisee pepulle.
- Mitäh? ihmettelen, kun tuntematon mies lähestyy suullaan kaula-aukkoani ja samalla kädet alkavat liukua hameen sisälle.
- Olkkarissa on tulta, Mika kikattaa.
Ja samassa tajuan sen. Talo on tulessa. Sen verran minunkin humalaiset aivoni toimivat, että tajuan tulen voivan tappaa. Kirkaisen, pyristelen irti miehestä ja lähden painelemaan ovelle. Ovi vaihtaa paikkaansa jatkuvasti, kunnes löydän tieni ulos. Lato, ajattelen ja pingon suoraan ojaan. Hetken aikaa en saa happea, etsin veden pintaa ja kun vihdoin löydän sen, yritän kömpiä kohti latoa. Jotenkin pääsen ojasta pois, selviän ladolle, haalin tavarani kasaan ja sitten vain juoksen. Joku on soittanut paloauton ja sireenien ulvonta kuuluu kaukaisuudesta. Kun paloauto ilmestyy näkyviin, hyppään piiloon. Hämärästi tajuan, ettei kannata tulla nähdyksi.

Herään metsästä ja tunnen tarvetta oksentaa. Yökkään puskaan ja nousen hoippuen jaloilleni. Aurinko alkaa jo nousta. Pääni on jotenkin selvinnyt kaikesta siitä alkoholin juomisesta, mutta olo on kamala. Kaivan puhelimen esiin. Kymmenen soittoa ja kaksikymmentä tekstiviestiä äidiltä. Viimeinen on tullut minuutti sitten ja äiti uhkaa soittavansa poliisit. Pakko keksiä jotain, ajattelen, kun sormeni naputtelevat näytölle selityksen. "Sori, jäinki kamulle yöks, enkä muistanu laittaa viestii. Oli hauskaa. Tuun aamul kotii." Äiti vastaa heti ja vannottaa jatkossa kertomaan. Vastaan vain lyhyesti ja sitten alan paikantaa sijaintiani kännykällä. Kaksi kilometriä Mikan kodista, mutta olen juossut väärään suuntaan. Kotiin on kaksitoista kilometriä. Suunnittelen Google Mapsissa itselleni reitin kotiin ja lähden kävelemään.

Katson hiljaa metsän rajasta Mikan kotitaloa. Pihassa on poliisiauto. Voi ei. Enhän minä ole syyllinen mihinkään. Ehkä minua ei pidätetä. Lähden silti juoksemaan, vaikka voimat eivät siihen riittäisikään. Lopetan vasta, kun kompastun ja kaadun. Sattuu. Kyyneliä. Itkettää. Haluan kotiin. Missä äiti on? En halua maata täällä yksin. En halua tehdä enää mitään!

Kotimatka venyy. Kello on puoli kaksitoista, kun varmistan näyttäväni asialliselta ja lähden seuraamaan kotitietä. Nielaisen ja avaan oven. Äiti ilmaantuu heti eteiseen. Hän huomaa heti.
- Oletko sinä juonut?!
- Mph, vähän... Me maistettiin ihan vaan pikkasen...
Äiti haistelee, tutkii ja mulkoilee, mutta päästää menemään. Tiedän kuulevani saarnan vielä tänään.

Viikonloppu on katastrofi. Äiti huutaa minulle koko lauantain ja sunnuntaina mökötämme molemmat. Tiedän äidin miettivän vakavasti kotiarestia, joten sunnuntai-iltana otan itseäni niskasta kiinni ja laitan kiltti tyttö-vaihteen päälle. Tarpeeksi lepyteltyäni äiti lupaa katsoa tätä asiaa ohi sormien - hänhän luulee edelleen minun vain hieman kaverilla alkoholia maistaneen. Seuraavalla kerralla hän ei aio enää suostua pyyntöihini. Mutta ehkei seuraavaa kertaa tule?

Maanantaiaamuna meikkaan normaalisti, mutta jännitys kipristelee vatsanpohjassa. Mitä koulussa puhutaan? Tietääkö Janika, että olen ollut bileissä? Syyttääkö joku minua jostakin? Ehkä opettaja ottaa meidät puhutteluun tai sitten paikalla on poliisi. Nieleskelen kyyneleitä. Mitä sanon äidille, jos minut pidätetään?

Bileet ovat suuri puheenaihe. Ja minustakin puhutaan. Mika kehuskelee kovaan ääneen, kuinka kova Maija on juomaan ja joku muu kertoo minun olevan kova iskemään poikia. Minulta kysellään, olenko ollut yhteyksissä bileheilaani ja sitten kehutaan, kuinka hyvä bilettäjä olen. Janika kihisee raivosta, muttei voi tehdä mitään. Elämäni kauheimman viikonlopun aikana minusta on tullut suosittu. Kaikki harmittelevat tulipaloa, joka keskeytti juhlimisen, mutta uusia bileitä suunnitellaan jo. Minun pitäisi viettää jokainen välitunti kovisporukassa. Kukaan ei kiusaa tai kehota hankkimaan elämää. Ehkä tämä oli sittenkin hyvä ratkaisu, ajattelen vastatessani myöntävästi seuraavaan bilekutsuun.