Hanki elämä

10 - Minä riitän

Illalla kotonani, omassa huoneessani, tartun vihkoon, jonka kanteen kirjoitin kauan sitten elämänohjeeni: Kauniit ja rohkeat pärjäävät elämässä. Repäisen kannen irti. Asioiden repiminen ja rikkominen tuntuu hyvältä. Kyyneleet valuvat poskilleni, kun revin irti jokaisen sivun yksitellen, silppuan ne niin pieniksi kuin ikinä kykenen ja heitän ilmaan. Keinotekoinen lumisade leijailee ylleni. Rypistyneissä paperihiutaleissa näkyy lyijy- ja mustekynien tekemiä koukeroita. Sieltä täältä voi erottaa sanoja. Yksi paperinpala kastuu pudotessaan kyynelten kastelemalle poskelle. Annan sen jäädä siihen. Seison paikoillani ja itken. Kaikki on pilalla. Niin totaalisen pilalla.

Äiti on tietenkin sitä mieltä, että tein oikein. Hän leipoo minulle täytekakun paluun kunniaksi. Hän ei ole edes vihainen. Hän olettaa, että jätän Mikan lisäksi myös tupakan ja alkoholin. Ennen nukkumaan menoa äiti näyttää albumista kuvia isästäni, miehestä, joka on lähes jokaisessa kuvassa humalassa. Sillä hetkellä päätän jättäväni alkoholin. Mutta tupakkaa minun tekee jo mieli. Kun äiti nukkuu onnellisena sängyssään, avaan huoneeni ikkunan ja vedän hermosauhut. En tiedä laisinkaan, mitä pitäisi tehdä.

Seuraavana aamuna jään peiton alle, vaikka pitäisi mennä kouluun. Äiti käy herättelemässä, mutta kääntäessäni mielenosoituksellisesti kylkeä hän lähtee ja pian alakerrasta kuulen hänen selittävän jotain puhelimeen. Ajatuskin koulusta ahdistaa. Mika on ysillä, mutta törmäämme silti usein koulun käytävillä. Sitä paitsi, minä en kaipaa Mikan kaltaisten seuraan. Bileet ovat ohi. En aio juhlia ilman Mikaa. Se oli meidän kahden oma juttu. Siitä ei ole mitään iloa yksinään. Ja uusi poikaystävä tuottaisi vain harmia.

Palaan kouluun seuraavalla viikolla. Se on viimeinen viikko ennen joululomaa, joka on helpotus. Ihmiset kuitenkin tuijottavat taas. Suunnatessani kohti koulun ovia, ojennan läheiselle ala-asteelle kipittävälle pikkutytölle tämän pudottaman lapasen ja ensimmäisen tunnin alussa hymyilen hieman pari luokkalaiselleni. Päivän mittaan alan viitata enemmän ja opettajat antavat minun vasta lähes joka kerta. Tietenkin olen hieman pudonnut kärryiltä, mutta koska kavereita ei ole, yritän kerrata mahdollisimman paljon välitunneilla. Tuntuu siltä kuin olisin ollut pitkällä lomalla. Vihdoin olen jälleen oma itseni.

Viimeisen tunnin päätteeksi opettaja pyytää minua jäämään luokkaan.

- En tiedä, mitä on tapahtunut, mutta muutos vaikuttaa positiiviselta! matematiikan opettaja hehkuttaa.

Naurahdan hermostuneesti.

- Maija kuule, sä olet fiksu tyttö ja on tosi ihanaa, että oot taas tulos järkiisi.

En tiedä pitäisikö minun loukkaantua siitä, että opettaja väittää minun välillä menettäneen järkeni.

- Sä olit syksyn alussa mun lempioppilas tältä luokalta ja olin tosi pahoillani, kun sä... No, aloit kulkee huonossa seurassa. Toivottavasti sä jatkat tällä linjalla, niin ehdit hyvin hankkia kevään todistukseen hyviä numeroita! Nyt niin monta koetta on menny penkin alle, etten voi antaa sulle hyvää numeroa, mutta tästä on suunta vaan ylöspäin!

Nyökkään ja hymyilen hieman opettajalle, joka kumartuu vielä halaamaan. Ehkä tämä oli hyvä päätös?

Jo seuraavana aamuna Janika huomaa minussa tapahtuneen muutoksen ja on valmis aloittamaan kiusaamiseni. Kaikki ei kuitenkaan ole palannut ennalleen. Sanon tytölle napakasti vastaan ja onnistun jopa hiljentämään tämän. Janika lähtee ystävineen nenä pystyssä kauemmas, jolloin saatan syventyä jälleen ruotsin kirjaani.