Hanki elämä

7 - Kadonnut

Onko marraskuussa aina näin kylmä vai olenko muuttunut herkemmäksi kylmyydelle, mietin kävellessäni hiekkatietä pitkin. Talven ensimmäiset lumihiutaleet leijailevat satumaisina taivaasta maata kohti. Hengitys muuttuu höyryksi. Olen kiitollinen lämpöisestä toppatakistani. Pakkasen kovettama tie rahisee hieman kenkien alla. Kun nostan katseeni, lumisade peittää näkymän linja-autopysäkille, jonne on matkaa vain pari sataa metriä. Henkäisen ilmaan kunnon höyrypilven, joka lämmittää nenää sekunnin sadasosan. Sitten kylmyys palaa takaisin ja tunnen, kuinka nenänpää punoittaa kylmyydestä.

Auto pysähtyy kohdalleni. Kuskin puoleinen ikkuna veivataan alas ja väsynyt naisen ääni tiedustelee, olenko aivan varma päätöksestäni. Vastaan myöntävästi.

- Selvä, äiti huokaisee, mutta ennen ikkunan kiinni vetämistä henkäisee hieman itkuisesti:

- Mummi oli oikeassa. Sulla on isäs geenit.

Äiti odottaa pienen hetken, josko muuttaisin mieleni. Annan jo kasvaneen poikatukkani piilottaa kasvot näkyvistä ja jatkan marssimista. Kun äidin auto ajaa pois näköpiiristä ja koulun kellot soivat takanani, jääkylmää poskea pitkin valuu lämmittävä kyynel. Puristan kädet nyrkkiin taskun pohjalla ja lähden juoksemaan, ennen kuin ensimmäiset polkupyörällä tai mopolla liikenteessä olevat oppilaat saavuttavat minut. Ylitän asfaltoidun tien ja astelen linja-autopysäkille. Kun en muutakaan keksi, pujahdan kopin taa ja käperryn maahan itkemään. Onko näin paha olo edes mahdollista?

Kuulen Mikan äänen, mutten kehtaa tulla näkyville. Linja-autopysäkillä seisoskelee jo oppilaita, jotka eivät ole huomanneet minua. Jähmein sormin lähetän Mikalle tekstiviestin.

"Älä mee linkkaa. Oota mua."

Mikalta tulee vastaan kysymysmerkkejä.

"Tee nyt vaa niin ku sanon. Mä en oo varma mitä viel itelleni teen."

Mika taitaa vihdoin säikähtää niin paljon, että tyytyy vastaukseeni. En minä oikeasti ole itselleni vaarallinen, mutta pahan olon kourissa en keksinyt muutakaan sanottavaa.

Viimeinen linja-auto lähtee pysäkiltä kymmenen minuuttia myöhemmin. Äänistä päätellen pysäkillä ei ole muita kuin Mika. Kompuroin varovasti maasta ylös, mutta jalat ovat niin turtuneet, että kaadun heti uudelleen. Mika kuulee kaiken. Pian poika jo vetää minut syliinsä. Siinä on hyvä olla.

*****

- Sä tarttet jotain piristystä, Mika henkäisee, kun seisomme tuntia myöhemmin tämän huoneessa.

Makaan pojan sängyllä peittoon kääriytyneenä ja tunnen kuinka veri alkaa vihdoin virrata joka paikassa. Melkein paleltuneet käteni lämpenevät hitaasti, mutta varmasti ja hymykin on palaamassa, kunhan en ajattele liikaa.

- No mitäs meinasit? kysyn hieman käheällä äänellä.

- Yhen mun tutun isoveli järkkää tänää pienet pippalot naapuri kaupungis. Jos käytäis siel?

- Ai keskellä viikkoo?

- No mitä väliä? Eihän koulu mitää estä.

Hymähdän myöntävästi. Kun hetkeä myöhemmin tunnustan, ettei minulla ole mitään päälle pantavaa, Mika ilmoittaa hoitavansa asian. Ja kuinka ollakaan, tämän äidin vaatekaapista löytyy pari ikivanhaa nuorten vaatetta, jotka ovat minulle hieman liian isot, mutta jotenkin saan ne köytettyä päälleni. Meikkipussin kanssa lukitsen itseni yläkerran vessaan ja aloitan valmistautumisen.

Auto haisee tupakalta ja on ääriään myöten täynnä porukkaa. Istun Mikan sylissä ja katselen, kuinka joku täysi-ikäinen poika kääntää auton kadulta kerrostalon pihaan. Kärsivällisesti odotan, että ovet saadaan auki ja me keskipenkkiläiset pääsemme ulos. Melkein puolen tunnin ajomatkan jälkeen paikat ovat todella jumissa.

- Nähään tässä sitte yheltä, kuski ilmoittaa ja kaasuttaa tiehensä.

Mika kiskoo minua perässään sisälle, jossa näyttää olevan vielä yhdeksän aikaan hiljaista. Ehdimme hätinä sisälle asti, kun illan isäntä tulee jo tökkäämään kaljat kouraan.

- Ny pistetään bileet pystyyn! hän karjaisee ja kaikki nauravat.

Alkoholi ei ole ikinä maistunut näin pahalta. Juon kulauksen toisensa perään ja yritän heilua muiden mukana. Mika on ehtinyt jo vapautuneempaan tilaan ja tämä roikkuu kiinni minussa. Haen vielä vähän lisää boolia. Kompastelen mattoihin, kynnyksiin ja muiden jalkoihin. Puolet boolia täynnä olevasta mukistani kaatuu Mikan housuille. Poika vain nauraa ja suutelee uudelleen. Päähän sattuu. Kun valitan, Mika ilmoittaa, että tarvitsen tupakkaa. Karkaamme ulos pienen rivitaloasunnon hälinästä ja suuntaamme pienelle kujalle, jonka hämärässä poltamme tupakat. Pääkipu ei hellitä, mutta palaamme silti bileisiin.

Kello on kaksitoista, kun naapurit lopettavat valittamisen. Sitä ennen sisällä on käynyt jo kymmeniä naapureita, jotka valittavat melusta ja käskevät lopettaa. Selvimmät tajuavat, kuinka huono merkki hiljaisuus on ja häipyvät, mutta suurin osa on niin humalassa, etteivät välitä. Mikan mielestä meidän ei kannata lähteä, koska kyytiä ei ole. Olen kiltisti samaa mieltä ja jatkan epämääräistä tanssimistani, kunnes joku huutaa poliisiauton olevan pihassa. Ja yhtäkkiä olen keskellä sitä painajaista, joka pilasi elämäni nuorempana. Joka sai minut itkemään öisin ja jonka loppumisesta olin surullinen ja iloinen yhtä aikaa.

Juokseminen oli paniikkireaktio. Karkasin parin muun kanssa terassin ovesta, mutta Mika jäi sisälle. Mistään välittämättä juoksin pimeää kujaa pitkin hetken aikaa, kunnes lysähdin roskiksen taa piiloon. Kyyneleet valuvat poskia pitkin, ennen kuin edes tajuan itkeväni. Painajaiseni riivaa minua hetki hetkeltä pahemmin ja lopulta en voi pyristellä vastaan. Haistan viinan huuruisen hengityksen, eikä se ole omani. Tunnen yhä ihollani karhean parran ja kuulen korvissani käheän naurun. Enkä ole unohtanut sitä humalaista mongerrusta, jatkuvaa huutoa, poliisiautoa pihassa, tyhjiä viinapulloja, riitoja, sopimista, halauksia, surua... Sitten palaan jälleen siihen hetkeen, kun poliisi-setä seisoo ovella vakavan näköisenä, ilman isää. Ja muistan jälleen, miksi inhoan poliiseja ja alkoholia.

Taisin olla hautajaisissa ainut joka itki. Äiti ei näyttänyt välittävän, hän luki vain tyhjällä äänellä pienen muistorunon ja meidän nimemme. Katsoin itkien, kun isoisä ja muut sedät laskivat valkoisen arkun hautaan. "Isälläsi on nyt oikeasti parempi olla", mummi oli kuiskannut korvaan ja hymyillyt. Se tuntui pahalta. Eikö minun luonani ollut hyvä olla? En minä viisivuotiaana ymmärtänyt, mitä alkoholi oli. Katsoin vain ihmetellen poliisi-setää, joka seisoi ovella kertomassa, että isä oli saanut alkoholimyrkytyksen. "Äiti mikä se on?" kysyin. "Siinä tulee alkoholista tosi pahasti kipeäksi ja joutuu sairaalan", äiti henkäisi hiljaa. "Koska me mennään katsomaan isiä?" kysyin seuraavaksi. Luulin, että hän oli sairaalassa. "Ei isi ole sairaalassa." "Missä isi on?" "Isi on taivaassa." "Mitä se tarkoittaa?" "Kulta pieni, isi on kuollut." Kyllä minä tiesin, mitä kuoleminen tarkoitti. Meidän kissamme oli kuollut pari kuukautta sitten ja olin itkenyt sen tähden viikon. Mutta isän kuolema tuntui pahemmalta. Paljon pahemmalta.

Kun herään pimeältä kujalta, kännykän kello näyttää kolmea. Tajuan olevani yksin ja pian tajuan myös sen, että Mika ja muut on jo haettu pois. Ellei poliisi sitten vienyt heitä... Mahtavaa, ajattelen. Sen lisäksi, että minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä minun kannattaisi tehdä ja kuka minä oikeastaan olen, (kuulostaapa kliseiseltä) minä olen myös eksynyt. Kännykän akkukin näyttää vetelevän viimeisiään. Nyt pitää tehdä nopea päätös. Soitanko äidille vai Mikalle?

//Hei!

Ja anteeksi pieni hiljaiselo. Tässä olisi nyt sitten uusi osa, jonka täksi viikoksi lupasin. Toivon paljon kommentteja, sillä ne inspiroivat kirjoittamaan kaikista eniten. Kertokaa mielipiteitä, ajatuksia ja vaikka ideoitakin. Mitä veikkaatte, kummalle Maija soittaa ja mitä sitten tapahtuu?

Seuraava osa tulee todennäköisesti kahden viikon sisällä ja siinä selviää, mitä Maijan päässä todella liikkuu. 

- ainokainen