Yön äänet

Kirjoituskone nakutti tasaisesti, kun Aidenin sormet painelivat sulavasti sen näppäimiä. Bijou-merkkinen kone oli vuodelta 1969, mutta se toimi edelleen moitteettomasti. Aiden oli löytänyt sen paikalliselta kirpputorilta pilkkahintaan: neljäkymmentä dollaria ja viisikymmentä senttiä. Myyjä oli toki maininnut, ettei osa näppäimistä toiminut kunnolla, mutta Aiden oli korjannut ongelman paineilmasuihkeella ja öljyllä.

Oli sateinen lokakuinen ilta, joka oli pian kääntymässä yöksi. Aidenin kaksiossa ei palanut yksikään lamppu, mutta työpöydälle hän oli sytyttänyt pari isoa kynttilää luomaan tunnelmaa.

Ulkona oli katuvalojen himmeää kajastusta lukuunottamatta täysin pimeää. Aiden asui päättyvän tien päässä, kerrostalon alimmassa kerroksessa. Talon takana oli kilometrikaupalla tiheää kuusimetsää, jonne Aiden välillä karkasi miettimään dekkarinsa seuraavia juonenkäänteitä. Hän kirjoitti jo toista kirjaansa; jatko-osaa ensimmäiselle teokselleen Kujanjuoksu.
Siinä kirjan päähenkilö John Steele oli miltei napannut pahamaineisen sarjamurhaajan, joka tappoi uhrinsa halkomakirveellä ja levitti palaset lasten leikkikentille. Aiden oli suunnitellut alunperin, että kirja ei saa jatkoa, mutta se olikin menestynyt niin hyvin, että hän päätti jatkaa kirjoittamista. Ja miksei olisi jatkanut? Aiden oli kirjoittanut teinistä asti. Hän rakasti kirjoittamista, hän rakasti sen vapautta ja sitä, ettei kukaan voinut sanella hänelle miten tarinat etenisivät. Oli vain hän, hänen uskollinen kirjoituskoneensa ja hänen sisäinen muusansa. Nyt, kolmekymmentäviisi vuotiaana, hän koki pystyvänsä kirjoittamaan juuri siten, kun oli aina halunnut.

Kirjoituskone päästi kimeän kilahduksen ja Aiden siirsi ohjurin takaisin vasempaan reunaan. Hän kirjoitti lauseen loppuun, painoi pistettä ja venytteli käsiään. Kello näytti 23:57,  hän aloitti kirjoittamaan joka päivä samaan aikaan - kello 18:00 - jotta työskentelyrytmi pysyi aina samana. Kun kello löi kaksitoista yöllä, Aiden piti tauon ja keitti itselleen kahvia; hän oli aina ollut yökukkuja. Luovuus pääsi aivan uusiin ulottuvuuksiin silloin, kun muu maailma nukkui.

Aiden nousi tuolistaan, venytteli selkäänsä ja käveli laiskasti keittiöön. Hän naksautti valmiiksi ladatun kahvinkeittimen päälle ja kuunteli, kuinka kone päästi matalan murinan alkaessaan valmistamaan elämän eliksiiriä. Kun kahvi alkoi hitaasti lorista pannuun, Aiden katsoi keittiön pienestä ikkunasta ulos kohti metsää. Kerrostalon takakulmalla seisova viimeinen katuvalo yritti epätoivoisesti valaista metsän reunaa, mutta metsä oli jääräpäinen; se ei halunnut tulla nähdyksi, vaan tukehdutti valon omalla pimeydellään. 

Aiden seurasi katseellaan ikkunassa valuvia vesipisaroita, niiden ennalta-arvaamatonta kiemurtelua ja pysähtelyä. Sade ropisi välillä kovemmin, kun pienet tuulenpuuskat heittivät pisaroita sivusuunnassa päin ikkunanlasia. Hän katsoi metsän pimeyteen ja mietti dekkariaan. 

Pitäisivätkö ihmiset kirjan toisesta osasta yhtä paljon, kuin ensimmäisestä? Osaisiko hän kirjoittaa niin taitavasti, että tarinasta voisi muodostua jopa trilogia? Tai kokonainen saaga? Aidenin kädet alkoivat täristä. Hänellä oli niin paljon ideoita ja niin vähän aikaa. Hän pystyisi kirjoittamaan mestariteoksen - ehkä parhaan tarinan ikinä - mutta vuodet kuluivat kuin viikot. Pian hän olisi viisikymmentä, sitten kuusikymmentä. Ja pian sen jälkeen hän sairastuisi ja kuolisi. Aiden ei aikonut koskaan tehdä lapsia, joten ei olisi ketään, joka viimeistelisi hänen työnsä.

Hän katsoi taas metsään, jonka reunalle oli alkanut kerääntymään hopeista usvaa. Se kiemurteli puiden valtavien runkojen ympärillä ja kohosi alimpien oksien korkeudelle.

Aidenista tuntui, että se kutsui häntä luokseen. Häntä ja hänen sisällään asuvaa muusaa. Kuin ojentaen hennon usvaisen kätensä hänen suuntaansa, pyytäen yhteiseen valssiin.

Aiden unohti keittymässä olevan kahvinsa ja käveli eteiseen. Hän puki päälleen paksun sarkatakin, pyöritti merinovillaisen kaulahuivin kaulaansa ja veti siniset kumisaappaat jalkaansa. Päähänsä Aiden ei laittanut mitään, jotta inspiraatiolla olla vapaa pääsy hänen aivoihinsa. Hän otti oven vierestä sateenvarjon sekä taskulampun, avasi ovensa ja astui rappukäytävään. Täysi hiljaisuus, ei pienintäkään ääntä. Aiden painoi ovensa kiinni ja sen päästämä naksahdus kaikui pitkän aikaa kivisillä seinillä. Ihanaa,  hän ajatteli ja käveli ulko-ovelle.