Sanat tappavat [TAUOLLA]

Pyhän Adelinan kaupunki

     Minun olisi varmaan hyvä aloittaa alusta.

Nimeni on Leandra-Marie Beloccia, mutta voit kutsua minua Leandraksi. Ei kukaan koskaan kutsunut minua koko etunimelläni. Paitsi silloin, kun vanhempani huusivat minulle. Ja opettajani ensimmäisenä koulupäivänä ollessani viisivuotias.

Olen nyt neljätoista, joka on vaikea ikä. Normaalit ikäiseni kiistelevät vanhempiensa kanssa vaatteista ja kotiintuloajoista, paino sanalle normaalit.
  Katsos kun minä en ole normaali. Synnyin tammikuun 23. päivänä, ja 23. päivä on kotikaupungissani Crillanissa epäonnenluku vuosien takaa.

Ja no, vanhempani luulivat, että synnyttyäni päivää ei enää tarvitsisi pelätä epäonnenpäivänä. Että syntymiseni muuttaisi kaiken. Nyt voin vain ajatella, voi että kun he olivat väärässä.
  
Koska tasan kaksi viikkoa sitten kaikki muuttui.

Maailmassa on olemassa taikuutta, on aina ollut aikojen alusta asti. Enkelit luovuttivat sen kyvyn itsestään, kun ihminen luotiin. Aatamilla oli taikuutta. Eevalla ei. He saivat lapsia, osa haltijoita, taikureita, noitia, millä nimellä haluatkaan kutsua niitä. Minulle se on yksi ja sama. Virallinen termi on haltija. Mutta siis, osa heidän lapsistaan saivat taikavoimia ja osa ei. Silti taikuus ei aina tule perinnöllisesti, ne hyppivät ympäriinsä ja valitsevat satunnaisesti, vähän niikuin musiikkia pystyy laittamaan shufflelle. Paitsi silloin kun kaksi haltijaa päättävät hankkia lapsen.

  Maailman väkiluvun kasvaessa taikuus tuli yhä vain harvinaisemmaksi. Vuonna 2000 vain yksi seitsemästäsadasta omasi taikavoimia, ja nykyään suurin osa haltijoista asuu Crillanin vieressä olevassa metsässä, jossa on eräs pieni kaupunki, jota crillanilaiset kutsuvat nimellä Taikakylä, vaikka sen oikea nimi on Pyhän Adelinan kaupunki haltijavoimia omaaville. Sinne pääsee, kun taikavoimat paljastuvat, vai pitäisikö sanoa joutuu. Siellä opetetaan hallitsemaan voimia ja hankitaan oma taika-ammatti ja tehdään kirkostaeroamisrituaaleja ja niin edelleen. Mutta mitä tahansa kävikin, miltei kaikki Crillaniin liittyvä on kielletty.
  
Katsos kun haltijoita vainotaan.
Se johtuu eräästä sodasta, joka käytiin vuosina 2250-2257 Crillanin ja Zifakar-nimisen kaupungin välillä, sisällissota siis. (Huomio huomio, sota alkoi 23. päivä elokuuta.) Haltijat olivat silloin Zifakarin puolella, joka oli tuolloin vielä pieni kaupunki. Silti silloinen suurkaupunki Crillan hävisi sodan, koska haltijat taikoivat sodassa, joka ei kenenkään mielestä ole reilua, ei edes minun mielestäni.

  No, parin vuoden jälkeen sodan loppumisesta Zifakarin kaupungissa meno kävi liian ylimieliseksi, ja iso osa kaupungin alkuperäisistä asukkaista päätti muuttaa pois, ja niin myös kaikki taikurit. He ikävä kyllä valitsivat asuinpaikakseen Crillanin.

  Crillanilaiset eivät olleet unohtaneet epäreilua sotaa, ja haltijat saivat huonoimmat asuinpaikat, eivätkä koulutusta tai työtä. He alkoivat valittaa kaupungin hallitukselle, ja jollain tyypillä hallituksessa vinksahti.

Hän väitti, että Jumala ei ollut luonut haltijoita, vaan he tulivat suoraan helvetistä vain näyttääkseen ihmiskunnalle pahuuttaan. Että he olivat vaarallisia, arvaamattomia, inhottavia ja demonisia. Tämä ajatus levisi kansan kesken, ja kaikki alkoivat karsastaa haltijoita. Kun he kävelivät kaduilla, he saivat kiviä ja tomaatteja niskaansa, heidän päälleen asetettiin kirouksia, taloja alettiin varustaa risteillä. Ja lopulta yli-innostuneet haltijanvihaajan perustivat ihanan pikku klubin; haltijantuhoajat, joiden tehtävänä on tappaa kaikki haltijat.

Ja miten tämä kaikki liittyy minuun; on sinulle jo selvää ellet ole tyhmä.

Minä olen haltija.

Kaksi viikkoa sitten tulin kotiin onnessani, koska olin saanut täydet pisteet matematiikan kokeesta. Olin yläkerrassa, kun vanhempani tulivat töistä. Juoksin alas näyttämään koetta, ja minä harmikseni kaaduin jyrkissä portaissa.
En tiedä miten se tapahtui, mutta jotenkin minä vain lensin melko hitaan pehmeän kuperkeikan ilmassa ja laskeuduin siististi jaloilleni.

Vanhempani eivät mitenkään innostuneet.

Äiti haukkoi henkeä silmät suurina. Isä tuijotti minua ääneti kuin tahtoisi herätä pois pahasta unesta. Sitä kesti varmaan puolisen minuuttia. Sitten alkoi huutaminen.

Heidän sanansa kaikuvat vieläkin päässäni. Enpä olisi uskonut, että sanat eivät vain satu, ne voivat tappaa. Minä olen ainakin pahasti rikki sisältäni heti, kun ajattelen tuota tapausta. Enkä usko, että sitä voi korjata millään tai milloinkaan, vaikka olenkin haltija ja asun nyt Pyhän Adelinan kaupungissa.

"Leandra-Marie Beloccia. Ei, hän ei ole enää Beloccia."

"En olisi uskonut."

"Sinä olet hirviö. Et ole tyttäreni."

"SAAT VIISI MINUUTTIA AIKAA PAKATA KIMPSUSI JA KAMPSUSI JA LÄHTEÄ TÄSTÄ TALOSTA."

"TÄMÄ EI OLE KOTISI."

"EMME OLE VANHEMPASI."

"ÄLÄ PALAA. ENÄÄ KOSKAAN."

"TAI MUUTEN KUTSUMME HALTIJANTUHOAJAT."