Sanat tappavat [TAUOLLA]

Veripisara

Aukiolla oli aivan hiljaista, kuten pyysinkin.
Nostin käteni sivuilleni ja sanoin:

"Miksi otitte juuri Elroyn? Kunhan kysyn."

Haltijantuhoajat katsoivat minua arvioiden. Lopulta yksi heistä, etummainen ja keskimmäinen, vastasi.

"Hän oli Crillanin alueella ja meillä on oikeus tappaa rajan yli tulleet haltijat. Ja miksi ei kaikkia muitakin. Olette lain ulkopuolella, koska olette saastaisia helvetin noitia."

Minun piti niellä kiukkuni tuota lausahdusta kohtaan, kuten varmaan kaikkien haltijoidenkin niiden henkäyksien ja loukkaantuneiden huudahdusten perusteella päättelin. Silti huutamisen sijaan sanoin vaarallisen ehdotukseni, joka saattaisi joko pelastaa tai tappaa Elroyn ja ehkä minutkin.

"Tehdään vaihtokauppa. Me saamme Elroyn elävänä takaisin, ja minä tulen hänen tilalleen. Vapaaehtoisesti."

Haltijat haukkoivat henkeä takanani — jälleen kerran. En nähnyt haltijantuhoajien kasvoja, mutta olen varma, että osa heistä rypisti otsaansa, lukuunottaen henkilö, kenen kanssa puhuin. Jatkoin keskustelua eteenpäin rupattelevaan sävyyn, mutta minun alkoi olla vaikea kätkeä vapinaa äänestäni.

"Minä tulin tänne kaksi viikkoa sitten, koulutukseni ei ole vielä alkanut. En siis osaa mitään. Olen sitä paitsi Edward Beloccian tytär, tai ainakin virallisesti, vaikka ette enää luekaan minua hänen sukuunsa. Belocciat pitävät sanansa, olette varmaan kuulleet."

Nyt he nyökyttelivät myöntyvästi.

He todellakin nielivät syöttini.

"No, vaihdetaan", sanoin hiljaa mutta niin kuuluvasti, että kaikki takananikin olevat kuulivat.

Haltijantuhoajat sysäsivät puolitajuttoman Elroyn liikkeelle. Hän hoiperteli ohitseni, mutta katsoi minua silmiin ja sopersi vain minun kuulolleni yltävät sanat:

"Ei sinun olisi tarvinnut."

Väläytin hänelle hermostuneen hymyn vastaukseksi. Enää viisikymmentä metriä haltijantuhoajien luokse. Kymmenen metriä. Viisi. Olin perillä.

Käännyin ja katsoin haltijoihin. Näin Aurelian itkevän ja halaavan veljeään, vilkaisemattakaan minuun. Olin kuitenkin onnellinen, ettei hänen tarvinnut itkeä sitä, että olisi takaisin saamisen sijaan menettänyt Elroyta. Mutta nyt minua ihan tosi pelotti, enkä yritä välttää sen kertomista.

Pelko.
Pelko oli yksi niistä harvoista tunteista, joita en ollut vielä tähän mennessä kokenut täysin elämäni aikana. Ja nyt minulla oli ensimmäinen todellisen pelon tunne, ja ymmärsin, että juostessani Crillanista Pyhän Adelinan kaupunkiin en tuntenut sitä, vaan silloin tuntemani pelko oli vain adrenaliinin turruttamaa vihaa ja suunnatonta surua.

Nyt seisoin haltijantuhoajien ulottuvissa. He voisivat tappaa minut sekunnilla millä hyvänsä, joten minun olisi pelattava korttini heti. En voinut vain odottaa sopivaa hetkeä. Minun pitäisi toimia nyt.

Käännyin takaisin haltijoista haltijantuhoajiin, ja näin, kun kaikkein pisin, synkin ja pelottavin heistä nosti veistä minua kohti.
Ajattelin sitä, miten lensin portaissa alas ja kuinka vanhempani katsoivat minua sen jälkeen. Juuri nämä epäinhimilliset ihmiset olivat saaneet Crillanilaiset, mukaan lukien äitini ja isäni uskomaan, että haltijat ovat —me olemme— demonisen pahoja.
Ajattelin, kuinka juuri kurkulleni saapunut veitsi muuttuisi perhoseksi, kuinka se lentäisi pois.

Mitään ei tapahtunut.

Suunnitelmani epäonnistuisi. Tiesin, että oli mahdollisuus sen toteutumiseen oli ollut järkyttävän pieni, mutta mahdollinen. Nyt en saisi joutua paniikkiin, kuolisin tyynesti osoittamalla, etten pelkää heitä.

Kuumia pisaroita valui paitani kaulukselle.

Omaa vertani.

Maailma sumentui.

Minä kuolen, minä kuolen, minä kuolen...

Sitten, aivan kuin joku olisi putsannut ikkunan liasta kirkkaaksi, maailma tarkentui ja pelottava, näkymätön voima kuiskasi korvaani jotain minulle tuntematonta kieltä, mutta ymmärsin sanat.

Haltijaveri on vahvaa, mutta olet silti omaa luokkaasi, Leandra. Minä olen sinun voimanlähteesi, minä olen sinun sisäinen haltijasi, jota kenelläkään ei ole vielä koskaan ollut. Minä olen yhtä kanssasi. Minä olen sinä.

Haukoin henkeä, ja sitten se tapahtui.

Veitsi oli juuri uppoamassa syvälle kurkkuuni, mutta kaikkialle nousi sokaisevan kirkas valo.

Veitsi ei lävistänyt kurkkuani enempää.

Kuulin kivun huutoa.

Valo lähti pois, kaikki oli ennallaan.

Katsoin taakseni, mutta siellä ei ollut enää ketään. Olin liian sekaisin kiinnittääkseni siihen enempää huomiota.

Katsoin haltijoihin.

He olivat valkoisia kuin lakanat, mutta tarkemmin en saanut enää katsottua, sillä maailma alkoi taas sumentua ja aloin horjua.

Aurelia sopersi jotain, mutta en saanut sanoista selvää,

sillä

maailma

pimeni

ja

kaaduin

tajuttomana

maahan

                                                                huutojen

                                                                      saattelemana...

A/N: tässä vähän erilaista lukua, pahoittelen jos se on vähän sekava...
niille jotka toivoivat lisää pituutta luvuille, onko tämä vai VIELÄ pidempi hyvä?