Sanat tappavat [TAUOLLA]

Oliver Lucem

A/N :Pitää kiittää teitä lukijoita.
    Mä alotin tämän tarinan vasta pari viikkoa sitten, julkassu neljä lukua ehkä turhankin tiuhaan tahtiin kokeista huolimatta, mutta silti jotenkin jo tässä vaiheessa mulle on kerääntynyt yli 80 lukukertaa ja paljon voteja. Kiitossss <3

Muminaa.

Huolestunutta muminaa.

Kiivasta muminaa.

Korotettuja ääniä.

Oven paukahdus.

Ne olivat asioita, joita ensiksi havaitsin, kun olin pääsemässä pois syvästä tajuttomuuden tilasta. Seuraavaksi havaitsin, että pääni alla oli mukavan pehmeä tyyny ja päälläni paksu mutta kevyt ja juuri sopivan lämmin untuvapeitto. Ihan niin kuin kotona. Sänkyni vuodevaatteineen oli paras ja varmaan kallein omistamani asia. Ehkä olinkin kotona, ehkä olin vain kolauttanut pääni. Kaikki olikin vain pahaa unta ja kohta nauraisin siitä äidin kanssa.

Halusin avata silmäni ja nähdä ullakkohuoneeni vinon hirsikaton, mutta jokin osa minussa huusi, että minun pitäisi pysyä silmät kiinni, niin etten koskaan joudu katsomaan missä oikeasti olen.

Silti oli vielä kolmas osa, se joka lopulta vei voiton. Utelias puoleni. Se halusi avata silmäni, vaikka olisin helvetin pahimmassa osassa tai enkelien huostassa taivaassa.

Avasin siis silmäni — hitaasti kylläkin, ne olivat rähmäiset — ja jouduin kauhukseni pettymään.

Katto oli puuta, muttei samanlaista kuin kotona. Tämä oli kiiltävää puuta, tasaiseksi hiottua. Ja se oli korkealla.

Olin siis Pyhän Adelinan kaupungissa, jossa kaikki katot ovat tämänlaisia, omassa huoneessani. Elämäni on vain painajaista. Hitsit.

Käänsin hitaasti päätäni, jonka nyt huomasin jomottavan.

Siellä oli sängyn laita, yöpöytä jolla oli muutama kirja, tuoli ja ihminen siinä istumassa. Jaa. Käänsin päätäni vasem—
Heeeetkiineeeeennnnn.
  
Nousin istumaan nojaten tyynyyni ja katsoin ihmiseen. Ei, vaan haltijaan.

Poika.

Se sama joka oli väheksynyt minua aukiolla.

Se hurmaava poika, mutta ensinäkemältäni luonteeltaan kuin kasa lehmänulostetta.

Ja siinä hän istui, vuoteeni vierellä. Ihan kuin olisi joku, jonka heti ensiksi olisin halunnut tavata. Sen, joka ilkkui minua kaikkien haltijoiden edessä.

Mulkaisin häntä.

Hän vain virnisti, mutta se ei yltänyt hänen harmaisiin silmiinsä asti. Niissä näkyi harmia.

"Kiva että heräsit, vihdoinkin. Varmaan siihen kun Aurelia lähti? Hän vain suuttui, kun sanoin, että hän ei voi vahtia sinua täällä kaksikymmentäneljä kautta seitsemän."

Aurelian ääni se siis oli. Hän oli ollut täällä.

"Ja miksi sitten sinä olet täällä?"

"No jaa, siksi että halusin kiittää sinua siitä mitä teit ja pyytää anteeksi tiedät-kyllä-mitä."

Kohotin toista kulmakarvaani.

"Anteeksi", hän sanoi selvästi pahoillaan. "Minun olisi pitänyt olla hiljaa."

Nyökkäsin ja hymyilin vähän anteeksiannonmerkiksi, mutta pian kauhistuin.

"Enhän minä edes tiedä sinun nimeäsi!"

Poika hämmästyi hetkeksi. Ihan selvästi. Hänen huulensa raottuivat himpun verran ja hänen silmänsä suurenivat lautasen kokoisiksi.

Mutta se ilme oli poissa vain sekunnin päästä, ja hän nauroi. Siis ei tyrskähtänyt ivallisesti, vaan nauroi. Heleää, mutta kypsää naurua. Sellaista, joka tulee, kun osaa nauraa itselleen. Rakastuin nauruun heti.

"Hei, tehdään tämä muodollisesti, miten se pitäisikin tehdä. Tämä esittäytyminen", poika ehdotti.

"Käy minulle", minä naurahdin.

Hän rykäisi. "Te olette neiti Leandra-Marie Beloccia, ellen ole ymmärtänyt väärin? Vaikka emme täällä viehättävässä haltijakaupungissa käytäkään ihmissukunimiä. Yleensä emme ollenkaan sukunimiä."

Nauroin iloisesti. Hänen äänensä oli esitetty syväksi, ja siinä oli samanlaista korostusta kuin vanhahkoilla herrasmiehillä. En voinut uskoa, että tämä oli sama poika kuin siellä aukiolla.

Nyökkäsin hymyillen.
"Voitte kutsua minua vain Leandraksi, herra... ?"

"Tehdään sinunkaupat."

Nyökkäsin jälleen kerran.

"Sinä siis kysyit nimeäni."

"Joo, voisitko kertoa sen?"

"Olen Oliver Lucem."

"Lucem? Valo latinaksi, eikö?"

Hän irvisti ja katsoi toiseen seinään, missä oli maalaus kukkamaljakosta. "Joo, tyhmä nimi, eikö? Valoa, valoa. Aina kun haluan mököttää, kaikki alkuperäisin muualta kuin täältä vain sanovat 'valoa elämään'. Ärsyttävää. Mutta en voi sille mitään, jos ulkomaailmassa opetussuunnitelmaan kuuluu latinaa."

"Minun mielestäni siinä ei ole mitään outoa. Tykkään siitä nimestä."

Poika — Oliver — katsoi takaisin minuun. Olen ehkä sanonut tämän tuhat kertaa, mutta hänellä oli todella kauniit silmät. Hänen olemuksensa oli nyt niin kaunis, ei komea vaan kaunis. Ainutlaatuinen, särkyvä. Kuin enkeli, joihin en enää saisi uskoa.

Hän loi minulle vaisun hymyn. Sitten hän alkoi nousta seisomaan.

"Sinun pitää nyt nousta ja vaihtaa vaatteet noista näihin", Oliver sanoi ensin nyökäten yöpuvustani toisella puolella olevaa lipastoa kohti. "Sitten tule tähän ulkopuolelle, odotan tässä? Meidän pitää mennä yhteen paikkaan, nyt kun olet viimein hereillä. Muuten, jos haluat käydä suihkussa, se on okei, mutta älä tee niin kuin kaikki tytöt muutenkin tekevät, eli älä seiso siellä puolta tuntia." Ja lähti virnistellen huoneesta.

Kampesin itseni ylös vuoteesta. Huh, lihakseni olivat todella jumissa. Kurkkasin kalenteriin. Olin ollut tajuttomana suunnilleen puolitoista vuorokautta. No nyt en enää ihmetellyt kipeitä reisiäni.

Menin suihkuun. Kiljaisin, koska aluksi sieltä tuli polttavan kuumaa vettä, enkä muistanut, miten hanaa säädeltiin. Lopulta sekin palautui mieleen, ja lauleskelin iloisena ensimmäistä kertaa kahteen ja puoleen viikkoon.

Kuivasin itseni ja katsoin peiliin.

Erittäin pitkät vyötärölle ulottuvat, erittäin kullanvaaleat ja nyt erittäin märät hiukset olivat nyt takussa. Ei-oikein-minkään-väriset eli suunnilleen kaikkia väriä sisältävät silmäni katsoivat itseäni peilistä. Olin vain lyhyt, nipin napin 160-senttinen tyttö. Mutta ei se mitään. Olin haltija. Olin erilainen. Muutenkin.

Päätin lompsia vaihtamaan vaatteita. Harmikseni vanhat vaatteeni oli viety pois, ainoat asiat, jotka muistuttivat minua kodista ja olivat koko ajan mukanani. Varmaan roskiksessa.

Avasin laatikon ensi kertaa ja katsoin vaatteita.

Onnistuin pukemaan parin minuutin sovituksen jälkeen mustat housut ja valkoisen, kilpikonnakauluksisen poolovillapaidan. Etsin kenkiäni. "Mitä, nekin on viety!" mutisin hiljaa ääneen. Löysin kuitenkin viininpunaiset tennarit, ja sujautin ne jalkaani.

Tartuin huoneeni oven kahvaan, jonka toisella puolella minua odotti omakseni tullut haltijamaailma.