Chapter 1

179 19 1
                                    

A/N: Sori tää alotuskappale on vähän lyhyt, mut kertokaa mitä tykkäätte. Vähän erityyppistä Luke Hemmings-fanfictionia :)

Olin kävelemässä tippuneiden lehtien valtaamaa tummaa katua pitkin kohti kotia. Kuulokkeistani soi The Neightbourhoodia, kuten aina. Olin oikaisemassa tutun metsän läpi, kunnes tunsin iskun takaraivossani, ja kaikki pimeni.

Kun palasin tajuihini, oli joku raahaamassa minua jonnekkin. Suuni oli teipattu, ja käteni ja jalkani olivat sidottu paksulla köydellä kiinni toisiinsa. Pystyin hämärässä erottamaan tumman hahmon, joka oli mies. Hän asetti minut istumaan tuolille, ja sytytti valot huoneeseen. Huone oli pelkkää harmaata betonia, ja ainoat asiat huoneessa olivat suihku, ja nämä kaksi tuolia, jolla istuimme. Miehellä oli päässään musta kommandopipo, joka paljasti vain hänen harmaat, kylmät silmänsä. Yht äkkiä hän kaivoi repustaan kylmäpussin, vapautti käteni ja ojensi kylmäpussin minulle.

- Paina tota niskaas, se voi olla vähän arka, hän sanoi matalla äänellään.

Varovasti, kädet melkein täristen kurotin kohti niskaani, joka tosiaan oli vähän hellänä. Olin aika peloissani, kun rupesin tajuamaan, mitä oli tapahtunut: joku oli juuri kidnapannut minut. Mutta miksi?

Mies meni toiseeseen huoneeseen ilmeisesti soittamaan puhelua.

- Tyttö on meillä, mitä seuraavaksi? Kuulin hänen puhuvan.

Olin kurottamassa avaamaan köyttä jalkojeni ympärillä, mutta mies ryntäsi juuri samalla sekunnilla huoneeseen.

- Älä suotta, hän sanoi, tarttui käsiini ja sitoi ne takaisin yhteen.

- Jos tulee tarvetta päästä vessaan, niin sano mulle.

Jaa miten muka? Teippi kiristi suutani kuin XS kokoinen paita ylipainoista. Yritin katseellani näyttää teippiä.

- Aa joo sori, hän vastasi nolona ja repäisi teipin varovasti suultani.

- Miksi sä kidnappasit mut? Kuka sä ees oot? Mitä sä haluut musta? vaadin vastauksia.

Mies vastasi minulle vain kylmällä katseellaan. Aha, ei sitten. Yritin nukkua, mutta niskaani särki ja nälkä velloi ikävästi vatsassani. Nyt, jos koskaan toivoin, että olisin syönyt kunnolla koulussa. Muutaman tunnin kuluttua, juuri, kun olin nukahtamassa, miehen puhelin soi. Tällä kertaa hän ei mennyt toiseen huoneeseen puhumaan.

- Moi kulta, hän vastasi puheluun.

- Siis mitä!? Miksi?

- Kauanko, jumalauta kauanko?

- Kaksi kuukautta!? Hän huusi ja löi luurin korvaan.

Mies riisui kommandopiponsa ja aggressiivisesti suki käsillään vaaleita hiuksiaan. Lopulta hän rupesi heittämään tuolia, jolla oli juuri istunut.

- Rauhoitu! huusin.

- Aleisha oli koko mun elämäni, mitä hittoa mä nyt teen, hän itki.

- Sä siirryt eteenpäin, tyttöjä tulee, tyttöjä menee

- Etkö sä ymmärrä, Aleisha oli enemmän kuin pelkkä tyttö, ja mun pitäs tän kolmen vuoden jälkee vaa unohtaa koko muija, niinkö?

- Et sä tuu ikinä unohtaan Aleishaa, mutta ajankuluessa ikävä laantuu ja ja sun tunteet häntä kohtaan hiipuvat, katsoin häntä suoraan silmiin, ja tuntui kuin olisin nähnyt hänen sielunsa.

- Mä en ees tiedä miks mä avauduin sulle, sori

- Ehkä siks, etten mä nää täällä muitakaan, hymyilin vahingossa.

Mies vastasi hymyyni hymyllä, joka oli ehkä suloisin koskaan näkemäni.

- Mitä? hän kysyi, kun en lopettanut hänen tuijottamistaan.

- Mikä sun nimi on?

- Kerro mulle ykskin hyvä syy, miks mä kertoisin sen sulle

Katsoin hiljaa lattiaa vastaamatta mitään.

- Niinpä... kuule mä käyn kattomassa oisko tuolla mitään, missä me voitais nukkua, hän sanoi ja lähti taas huoneesta.

Jostakin syystä aikaisemmin tuntemani pelko ja epätoivo oli poissa. Tiesin, ettei mies, mikä hänen nimensä ikinä olikaan, satuttaisi minua.

Hetken kuluttua hän palasi jumppapatjan ja sohvatyynyn kanssa.

- En löytänyt peittoa tähän hätään, hän sanoi.

- Ei se mitään, missä sä nukut? Ihmettelin, sillä patjoja oli vain yksi.

- Sohvalla eri huoneessa.

- Okei tota, voinks mä käydä vessassa ennen nukkumaanmenoa? kysyin.

- Tottakai, mies vastasi, avasi köydet, tarttui minua tiukasti olkapäästä ja lähti taluttamaan kohti ovea.

- Sunnon sitten turha yrittää mitään, hän sanoi ja nosti paitansa helmaa sen verran, että näin aseen.

Pääsin ensimmäistä kertaa ulos tästä ahdistavasta, ankeasta luolasta. Talo näytti järkyttävän isolta, mutta kolkolta. Tyhjää olohuonetta koristi vain valkoinen nahkasohva, ja olin erottavinani yhdestä nurkasta pienen jääkaapin.

- Ovessa ei sitten ole lukkoa ja seison suoraan tämän oven edessä, mies sanoi ja ohjasi minut pieneen vessaan, jonka säästölamppu vilkkui hitaasti.

Mentyämme takaisin huoneeseen, jossa minua pidettiin vangittuna, yritin udella mieheltä tietoja.

- Montako yötä joudun viettämään täällä?

- En tiedä, kuului lyhyt vastaus.

- Toivottavasti en montaa, jos oot tollanen, totesin.

- Millanen mun sit pitäs olla? hän naurahti.

- Mä haluisin tietää ees kuka sä oot, jossen saa tietää syytä sille, miks kidnappasitte mut

- Te? Mistä sä voit tietää, etten mä yksin kidnapannu sua? miehen tuima ilme ei värähtänytkään.

- Emmä niin tyhmä oo, vihjailin ja asetuin makaamaan jumppamaton päälle.

- Okei, hyvää yötä, hän sanoi sammuttaessaan valot.

- Älä, kuiskasin hänen peräänsä.

- Mitä, pelkääksä pimeää? kuulin miehen vitsailevan.

Silmäni alkoivat kostua, kun lapsuuden muistot palasivat mieleeni.


Jailed love ♥ [Luke Hemmings fanfiction]Where stories live. Discover now