Mielen toisella puolen

Yksin keskellä aavikkoa

Olet tarpeeksi vanha tajuamaan
Olet liian nuori kokemaan
Rakkaani, elämä on epäreilua
Jos tahdot saat nyt kadota
Ajan olemattomaan virtaan
Tartu vain käteeni kuoleman

Aloitin ala-asteen innolla, luulin
saavani paljon ystäviä. Väärin luulin. Kun äiti oli huomannut kuinka onnellinen esikoulussani olin, hän päätti lopettaa onnen aiheen tuottamisen ennen alkujaan. En saanut enää hienoja vaatteita kouluun, harjani heitettiin roskiin ja suihkuvuorojani rajoitettiin.
Lopputulos oli se että olin peikolta näyttävä haiseva kasa kuraa. Esikouluystäväni esittivät etteivät tunne minua, eikä kukaan tahtonut olla kanssani.
Päivät kuluivat ja lopulta opettajat lähtivät syrjimiseeni mukaan. Olin kaikille ilmaa. Aluksi se sattui, mutta siihen tottui nopeasti. Lopuksi se oli parempaa kuin epäaidot ystävät.
Olin pieni tyttö yksin aavikolla. Eväät selviytymiseen sai keksiä itse, ja muiden apuun ei ikinä kannattanut luottaa. Koulusta sai sentään vihkoja, joten keksin tekemistä helposti. Kehityin kirjallisesti ja taiteellisesti enemmän kuin muut ikäiseni. Muut olivat siitä kateellisia, mutta eivät tuoneet sitä julki.
Kuin sadat pienet keijukaiset
tanssivat lumihiutaleet kauniisti.
Katson niitä kauempaa,
mukaan en pääse millään.
Muut ovat kauniita keijuja,
minä loskaa ojan pientareella.
Pidin runoista. Ne olivat uusi elämäni tarkoitus. Tahdoin jakaa runoja maailmalle. Runoja ankeisiin sydämiin. Runoja sydämiin kuolleisiin.
Vaivuin omaan maailmaani vain enemmän ja enemmän. Kauas muista. Lähelle todellista minääni.
Joka yö lensin kuin lintu.
Pysähdyin välillä oksille,
ja kun lähdin kukaan ei estänyt.
Leikin prinsessojen kanssa.
Kaikki ihailivat ja kadehtivat minua.
Unissani minä elän enemmän kuin
todellisuudessa.
Ehkä olin syntynyt väärään maailmaan. Jos tämä oli totta, en tahtonut tutustua keheenkään todellisuudessa. Sen päätöksen päätin pitää.
Oli torstaipäivä. Istuin tapani mukaan koulun nurkalla, kaukana muiden silmistä kirjoittelemassa runoja. Sitten tuli Eetu. Hän oli luokkamme yksi kovimmista pojista, oikea riitapukari. Hän siirtyi viidennellä luokalla luokalleni, eikä ole puhunut minulle mitään. Tähän mennessä.
-Rölli-Aada. Mm, rölliltähän minä kieltämättä näytin.
-M-mmitä. Ääneni vapisi tahtomattani.
-Luuseri. Hänen äänensä ei.
-Katso i-itseäsi. Vapina alkoi kadota.
Jostain sisältäni kumpusi pikkuhiljaa itsevarmuutta. Lämpö pitkin kehoani sai oloni mukavammaksi, ja sai minut nousemaan jaloilleni. Viha Eetun silmissä kasvoi.
-MITÄ sä sanoit?!
Rysk. Käsi pääni viereen seinään. Uhma sisälläni kasvoi.
-Itse olet luuseri. Kiusaat heikompaasi. Ja viel tyttöä.
Sylkäisin Eetun jalkaan kunnon räkäisen klimpin, ja hymyilin niin vittumaisesti kuin ikinä osasin.
Sitten hän löi suoraan poskeeni. Tätä minä odotin. Adrenaliini virtasi jokaiseen kehoni osaan. Lyönnin voimasta kehoni notkahti taaksepäin, tömähti koulun seinään ja valahti alas. Haistoin veren joka tuli takaraivostani. Se havahdutti minut juuri ennen kuin toinen lyönti osui minuun. Vaistonvaraisesti tartuin hänen ranteestaan, väänsin sitä niin paljon kuin rannetta pystyy vääntää, potkaisin polvella naamaan, ja viimeisenä jalkapöydällä nivusiin. Tappelu oli ohitse. Edessäni makasi pojan raato haukkoen henkeään. Kyykistyin ja pussasin hänen pyöreää, siloista poskeaan.
-Jumalauta Aada, mä tapan sut, kuului huohottava ääni perästäni.
Sen päivän jälkeen en enää ollut rölli-Aada. Olin hullu-Aada tai pelkästään Aada. Huhu siitä kuinka pieksin Eetun levisi pian, eikä kukaan enää ala-asteella puhunut minulle.
Pian oli taas vain minä ja runoni.
Koko ala-asteen muut pysyivät kaukana. He elivät omaa elämäänsä, ja minä omaani.
Kotona äiti huomasi onnellisuuteni ja jatkoi vyöllä piiskaamista, ja minä yritin olla itkemättä parhaani mukaan. Kadotin tunteeni ja lopulta iskut eivät tuntuneet missään. Olin rakentanut itselleni rautaakin kovemman panssarin ylleni.
Kun kuudennen luokan kevätjuhlassa Aurinko pilkisti pilvipeitteen takaa, näytti siltä että sekin oli tyytyväinen saavutukseeni.