Will you be mine? (Finnish)

5. Luku

(Kuvassa Alex)
----------------------------------------

En pysty käsittelemään tällaista. Isä. Sairaalassa. Minun takia. Jos en olisi suuttunut, menettänyt malttia... Isä voisi olla vielä täällä meidän kanssa. Tämä on minun syyt... Ajatukseni katkeaa koputukseen. Äännähdän, että tulija voisi tulla. Ovi avautuu ja joku istuu sänkyni reunalle silittäen peittoa, jonka alle hautautunut olen.
"Ei se ole sinun syysi", äiti sanoo hiljaa. Hän on kai ryhdistäytynyt. Ehkä minunkin pitäisi. En ole vain tarpeeksi vahva kestääkseni tällaista. En pysty tähän. Tämä on liikaa.
"On. Jos en olisi ärtynyt ja suuttunut ja aiheuttanut isälle stressiä, kaikki olisi hyvin. Se on minun syyni", sanon.
"Ei se ole sinun syysi. Meidän olisi pitänyt kertoa", äiti sanoo hiljaa.
"Mitä se muka olisi auttanut? Olisin silti ärtynyt, ei tuo kumoa tosiasiaa, että se on syyni", sanon. Äiti huokaisee, niiskauttaa ja nousee ylös. Hän äännähtää, kuin olisi sanomassa jotain, sitten hän vain kävelee pois sulkien oven perässään.

Isästä ei kuulu mitään päiviin. Hän makaa sairaalassa koneissa kiinni, tajuttomana. Poistun huoneestani vain hakemaan ruokaa ja käymään vessassa. Kuulen ulko-oven avautuvan, yllättyneen äänen ja vähän puhetta. Pian kuulen koputuksen oveltani. En jaksa vastata, tulija varmaankin lähtee. Mutta tämä on sinnikäs. Hän koputtaa uudestaan, ja kun en vastaa, hän vain avaa oven ja kävelee sisään.
"Hei", kuulen tulijan sanovan.
"Mä kuulin vähän juttua että sä vain päivät pitkät makoilet täällä huoneessas, joten päätin tulla ja muuttaa asian. Tuu mun mukaan", Alex lisää. Käännyn katsomaan poikaa.
"Mitä jos en tuu?" Sanon yksinkertaisesti.
"Sit mä pakotan sut tulemaan", poika toteaa. Huokaisen ja kohottaudun vähän.
"Onko pakko?" Sanon.
"On", Alex sanoo. Siirryn nojaamaan tyynyillä pehmustettuani seinää vasten.
"Et aio tulla vapaaehtoisesti?" Poika toteaa ja kysyy samaan aikaan. Pudistan päätäni.
"Et sä mua tästä minnekään saa", totean. Poika katsoo minua hieman huvittuneena. Hän tulee luokseni. Samassa tajuan mitä hän on tekemässä ja ponkaisen pystyyn sanoen naurahtaen samalla:
"Okei mä tuun! Anna mun vaihtaa vaatteet, jooko?" Alex nyökkää ja lähtee huoneestani sulkien oven. Pudistan päätäni hieman huvittuneena. Mitäköhän tästäkin tulisi. Vaihdan päälleni vaaleat, kireät farkut ja löysän, vaalean t-paidan. Avaan oven ja harjaten hiuksiani käännyn katsomaan Alexia.
"Minne me muuten ollaan menossa?" kysyn pojalta. Tämä virnistää ja sanoo:
"Näen sitten." Laitan harjani pöydälle.
"Aarg, kerro!" vaadin pojalta. Poika pudistaa päätään hymyillen.
"Näet sitten", hän toistaa. Tönäisen poikaa kevyesti leikilläni. Puen valkoiset converseni jalkaan ja nappaan käsilaukkuni mukaan.
"Mennäänkö?" Kysyn pojalta. Poika nyökkää ja astumme ulos. Hän johdattaa minut kaupungin osaan, missä en ole juurikaan ollut. Täällä päin talot ovat vanhempia, autiompia.
"Mitä hemmet..." Aloitan, kunnes poika johdattaa minut ovesta sisään.
Sisältä paljastuu siisti, pieni kahvila. Tilaamme juotavaa ja Alex vaatii, että hän maksaisi.

Menemme pöytään istumaan juotavat käsissämme. Minä otin zero colan, Alex tavallisen colan.
"Ei tuommoisen kropan omistava tarvii mitään zeroa juoda", poika huomauttaa hetken istuttuamme. Joko kuvittelen, tai hän todellakin vinkkasi silmää. Yritän peittää pienen punan poskillani. Istumme nurkkapöydässä kahvilan perällä, jossa on pöydän ympärillä vain tummanpunaisella kankaalla verhottu sohva. Istumme sen päällä vierekkäin. Vilkaisen poikaa, mutten keksi mitään sanottavaa.
"Jaa niin millaisen kropan?" Kysyn hieman uteliaana, mitä poika vastaisi.
"Tuommoisen kuin sinun", poika vain toteaa virnistäen. Hymyilen tälle. Juon vähän juomastani ja lasken sitten lasin pöydälle.
Vähän ajan kuluttua alamme puhua, emme juurikaan mitään syvällistä, tosin.

"Kiitti, toi oli just mitä tarvitsin", totean kävellessämme kahvilasta ulos.
"Oleppa hyvä vaan. Kyllä mä tiedän mitä tuollaiset tyttö tarvii", poika sanoo vilkaisten minua pieni hymy naamallaan. Katson kiinnostuneena poikaa, tämä on uusi puoli hänessä. Ennen poika on ollut minulle 'vain joku Neilin kaveri'.

Lähdemme kävelemään takaisinpäin suuntaan, mistä tulimme. Tai niin ainakin oletan. Kun näen tutun risteyksen, mistä suoraan jatkamalla pääsisi meille, poika johdattaakin minut oikealle, toiselle kadulle. Kävelemme katua pitkin jonkin aikaa, kunnes käännymme uudestaan oikealle. Päädymme kujan päähän ja huomaan seisovani isohkon, harmaan yksikerroksisen talon pihan reunalla.
"Alex... Mikä tää paikka on?" Kysyn pojalta hieman epäillen. Poika kohauttaa olkiaan.
"Mun koti", hän toteaa ja kävelee kohti etuovea.
"Jos haluat, tule", hän huikkaa olkansa yli. Jaa haluanko mennä pojan mukaan kun toinen vaihtoehto on koti? Tietenkin. Kiirehdin pojan perään ja kävelen tämän perässä sisälle.
"Moi!" Kuulen nuorehkon naisen äänen. Olisihan se pitänyt arvata. Heiheihei, missä välissä mä olen ajatellut Alexista jotain sellaista? Kysyn itseltäni yllättyen.
"Moi äiti", Alex sanoo ottaen kengät jalastaan. Otan myös omat kenkäni pois jalasta ja lähden pojan perässä kävelemään. Sanoiko se äiti??

"Ai kenet minulla on ilo tavata?" Oletettavasti Alexin äiti kysyy hymyillen.
"Ashley", sanon ja kättelen tätä.
"Charlotte, Alexin äiti. Kutsu Loteksi", Alexin äiti pyytää. Nyökkään.
"Näytätte todella nuorelta, yhtä hyvin voisitte olla vaikka Alexin isosisko", sanon katsoen naista. Tämä näyttää suunnilleen 20-vuotiaalta. Vaaleat, blondit hiukset, jotka ovat hieman tummemmat alta. Iloiset kasvonpiirteet, jotka ovat hyvin sirot. Ikääntymisestä ei jälkeäkään, sinivihreät tuikkivat kirkkaina.
"Voi kiitos Ashley", Charlotte sanoo.
"Ja olet Alexin...?" Tämä lisää hieman epävarmasti, mutta uteliaana.
"Ystävä", minä ja Alex sanomme yhteen ääneen. Lotte nyökyttää hieman päätään ajatellen selvästikin jotain vastauksesta.
"No, en piinaa teitä enempää, menkää vain", nainen sanoo. Lähdemme Alexin opastuksella talon perälle, missä Alex menee huoneeseensa ja sulkee oven, kun olen päässyt sisälle.

"Toi ei voi olla sun mutsis", totean hetken päästä istuessani varovasti pojan sängynreunalle. Poika katsoo minua huvittuneena.
"Oi kyllä se vain kuule on", hän toteaa hymähtäen. Tuhahdan hieman huvittuneena itsekin, syystä, jota en tiedä. Eli... Jos Lotte on vain äiti niin min... Heeei mitä sä oikein ajattelet? Alex on vain... Ystävä, kaveri, mietin. Poika kirjoittaa nopeasti jotain viestiä istuen minuun päin tuolillaan. Jään hetkeksi katsomaan pojan piirteitä.
Siirrän katseeni nopeasti lattiaan, kun poika laittaa puhelimen pois.
"Mitä haluat tehdä?" Poika kysyy nojaten taaksepäin tuolissa.
"Katotaanko leffa?" Kysyn. Ei minulla kiire olisi -ainakaan toivottavasti. Poika nyökkää ja ottaa pöydältä läppärinsä. Etsimme netistä elokuvan -toimintaelokuva... No jaa, kai se ihan ok on- ja poika laittaa sen pyörimään. Poika nousee ylös ja kävelee sängyn vierelle istuen sen reunalle. Hän ottaa sängyn jalkopäästä jonkinlaisen tyynyn ja asettaa sen oman selkänsä taakse, minulla on toinen tyyny. Nojaamme seinään, jonka vieressä sänky on. Heilautan myös jalkani pojan sängylle ja siirryn tätä lähemmäs, sillä läppäri on hänen jalkojensa päällä. Elokuva alkaa ja yritän keskittyä siihen. Ajatukseni lähtevät välillä harhailemaan, useinmiten poikaan jonka vieressä olen, mutta palautan ne nopeasti elokuvaan.

Vähän ajan päästä tajuan, että nojaan poikaan. Olen kohottautumassa ylös ja aion pyytää anteeksi, mutta poika ottaa käsivarrestani kiinni ja irrottaa sitten kuin sanoakseen, että voisin jäädä siihen. Rentoudun ja melkein kuin käperryn tämän kylkeen. Oloni on jostain syystä turvallinen ja unohdan isäni, joka on sairaalassa ja sen, ketä poika oikeasti on -isoveljeni paras kaveri.

----------------------------------------

Elikkäs, toivottavasti piditte, arvostan jos viittisitte äänestää ja jättää jotain kommenttia/mielipidettä :)
Jatkossa osat on suunnilleen tän pitusii