Will you be mine? (Finnish)

32. Luku

Kerrottuani kaikki minua vaivaavat asiat, Carol miettii hetken. Lopulta hän kääntyy minuun päin ja alkaa puhua. Hän saa valettua minuun uutta voimaa ja uskoa siihen, että kaikki voisi vielä kääntyä parhain päin. Hän keskittyy positiivisiin asioihin ja eikä ota esille kovinkaan paljon negatiivisia, vaan löytää melkein kaikista edes jotain hyvää. Tai oikeastaan ottaa, mutta löytää niistä jotain positiivista. Tai äh, en minä tiedä. Mutta kuitenkin sen tiedän, että tämä oikeasti auttaa ja olen helpottunut.

"Kiitos Carol, ilman sua olisin pulassa", sanon noustessamme ylös lähtöä tehden. Nainen hymyilee minulle ystävällisesti ja lämpimästi, sanoen:

"Ei mitään. Koska tahansa uudestaan, tätähän tämä minun työni on." Nyökkään ja lähdemme kulkemaan eri suuntiin, kumpikin kohti omaa kotiaan.

Saan tietää suunnilleen viikon kuluttua, että Matthew päästetään kotiinsa. Menen äitini kanssa hakemaan häntä meille. Ja katsokin, että kohtelet miestä hyvin, muistutan itseäni.

Pian Matt onkin jo meillä ja autan häntä hänen tavaroidensa kanssa, sillä tämän paikat ovat vielä kipeät. Heitän laukun sängylle ja miehen pyynnöstä en tyhjennä sitä, hän haluaa kuulemma tehdä jotain itsekin. Ymmärrän ihan hyvin tämän ja lähden Mattin kanssa olohuoneeseen.
Tunnen edelleen syyllisyyttä miehen kohtalosta. Mieleni tekisi joka toinen minuutti pahoitella hänelle sitä, että heitin tämän kadulle, mutta totean, että se voisi olla hieman ahdistavaa ja epämukavaa. Joten tyydyn olemaan hiljaa, niin vaikeaa kuin se onkin.

Onnistun pitämään turpani kiinni koko illan. Meinaan sanoa monta kertaa kyseiselle miehelle jotain, mutta en halua muistuttaa miestä tämän ei niin hyvästä menneisyydestä. Kaadun sängylleni myöhään illalla, muut menevät jo nukkumaan. Puhun Loganin kanssa hetken puhelimessa ja painun sitten itsekin nukkumaan.

Herään seuraavana päivänä ulko-oven kolahdukseen. Katson kelloa ja totean sen olevan jo puoli yksitoista. Haukottelen ja nousen istumaan. Venyttelen hetken ja vaihdettuani lökärit ja hupparin päälleni, lähden tekemään aamupalaa, sillä minulla on kiljuva nälkä.

"Huomenta", sanon veljelleni haukotuksen kera. Saan välinpitämättömän huomenen vastaukseksi ja silmiä hieroen kävelen jääkaapille. Tyydyn tuoremehuun ja leipään, en jaksa taiteilla aamupalaksi mitään erikoista. Kävelen pöydänääreen ja alan syömään yrittäen herätä kunnolla.

"Ketä oikein lähti vähän aikaa sitten ulos?" Kysyn uteliaana. Katson veljeäni tämän vilkaistessa minua.

"No mitäs luulisit? Jos täällä on vain me kaksi", saan hieman töykeän vastauksen. Tuhahdan ja otan mehulasini ja leipäni lopun vieden ne huoneeseeni ja syöden huoneessani loppuun. Mikä Neilillä oikein on? Ei hän yleensä vastaa noin ärtyneesti, mietin ihmeissäni. Mitä tällä kertaa olen tehnyt? Ajatus putkahtaa päähäni jostain. Pudistan päätäni ja vien lasin keittiöön altaaseen syötyäni.

Palattuani huoneeseeni päätän soittaa Loganille ja pyytää häntä käymään tai että menen heille. Kumpi nyt onkin pojalle parempi vaihtoehto. En jaksa olla yksin kotona ärtyneen Neilin kanssa. 

Sovimme Loganin kanssa, että menen heille, vaikka kaksosten porukat ovatkin kotona. Eivät he meitä häiritse, se on vain periaatekysymys, haluammeko heidän olevan kotona. En nyt aikonut ajaa kaksosten isäpuolta ja äitiä heidän kotoa vain, koska minä tulen sinne, joten antaa olla. Jotain hyvää siinäkin, että he ovat kotona: saamme välipalaa tai muuta naposteltavaa suoraan joko olohuoneeseen tai Loganin huoneeseen, riippuu vähän, missä olemme.