Unelmiin hukkunut

Lintu

Tänä yönä lensin niinkuin linnut.

Jyrkänteen reunalla katselin avaraa laaksoa joka oli kaunis. Hyvin kaunis. Kaukana horisontissa häämötti kaupunki, mutta minä olin omalla maallani. Tiesin että aikani laaksossa hupenisi sekunti sekuntilta. Tuuli kuiskasi korvaani: "Hyppää, aikasi loppuu." Ja minä hyppäsin. Käteni muuttuivat siiviksi, ja lensin. Liidin ympäri laaksoa hymyillen. Tämä on sitä mitä kutsutaan elämäksi.

Ja minä heräsin siskoni huutoon juuri silloin kun elin. Palasin robottielämääni. Suihkussa itkin niin perkeleesti. Todellisuus sattuu hyvin paljon. Kuin sydämesi olisi revitty irti, ja sinä silti kituisit hengissä.

Olisi kiva jos ihmiset eivät satuttaisi ja tuhoaisi toisiaan. Tahtoisin olla kaukainen tähti jonne ihmiset eivät pääsisi tuhoamaan sitä. "Kuu on kaunis koska ihmiset eivät asu siellä", on hyvin paikkaansa pitävä sanonta.

Vajoan sängylleni katsomaan katossani olevia tähtikuvioita. Orionin vyö näyttää hymyilevän. Se hymy saa minut varmistuneeksi siitä, että en kuulu tähän maailmaan. Lintsaan alkupäivän oppitunnit taas jälleen. Suljen silmät, ja jatkan lentoani.