Unohdettu[tauolla!]

Luku 5

[Kuvassa Emma! Vaikka asu onkin nykyaikainen :D]

Seuraa hiljaisuus oven kolahdettua kiinni takanani. Katselen ympärilleni valtavassa huoneessa. Se kylpee ylenpaattisuudessa. Huonekalut on kullattuja ja seinillä on koko seinän peittäviä suuria kirjoja notkuvia kirjahyllyjä.

"Joko olet ihaillut tarpeeksi omaisuuttani?" Töykeä ääni kuuluu oikealta puoleltani. Hän istuu suuren koristeellisen työpöydän ääressä. Ja minkä näköisenä. Hiukset näyttävät pehmeiltä ja niihin tekisi mieli upottaa kätensä. Sydämeni heittää volttia.

"Minä öööh..." En tiedä mitä minun pitäisi sanoa tuon komistuksen edessä. Tunnen itseni niin pieneksi. Arvottomaksi.

"Tule tänne." Kreivi osoittaa häntä vastapäätä olevaa tuolia.

Kipitän kiireesti tuolille ja yritän istuutua siihen mahdollisimman naisellisesti. Kreivi tuhahtaa. En tainnut onnistua.

Kumpikaan ei sano hetkeen mitään. Ensinnäkään en tiedä mitä sanoisin ja toiseksi, en uskaltaisi kysyäkään ensinmäisenä.

"Mitä teen täällä?" Möläytän, se siitä ujoudesta.

"Minulla on sinulle käyttöä."

"Käyttöä?" Mielessäni käy kaikkia pervoja kuvia.

"Niin."

Puuskahdan ärtyneenä. Eikö hän voisi olla yhtään raivostuttavanpi!

"Et saa sanoa siitä sanaakaan kenellekkään."

Ikään kuin edes voisin, kun en edes tiedä mitään.

"En kerro ja voisitko vihdoin kertoa mitä sinulla on mielessäsi?"

Hän hymyilee ja huomaan vasta nyt kuinka läpitunkevan siniset silmät hänellä on ja joilla hän tällä hetkelläkin tuijottaa minua tiiviisti. Kiemurtelen tuolillani.

"Et ole tavallinen."

Mitä tuo nyt on tarkoittavinaan? Tiedän kyllä että olen köyhä, muttei se tee minusta mitenkään erityistä. Naamani on täysi kysymysmerkki ja hän huokaisee.

"Huomasin sen silloin kun yritin tappaa sinut, muttet kuollut, et sitten millään." Hän näyttää melkeinpä suuttuneelta.

Tämä on varmaan oudoin keskustelu jonka olen ikinä käynyt.

"Mitä sinä minusta haluat!" Puuskahdan turhautuneena.

Hän nojautuu kiihkeästi eteenpäin. Houkutteleva tuoksu tunkeutuu nenääni...niin maskuliininen tuoksu. Huuleni raottuvat.

"Haluan että löydät portin ja avaat sen!" Hän sanoo matalalla äänellään.

Öööh...Portin? Anteeksi mitä? Olen ihan pihalla!

Hän ilmeisesti näkee ilmeestäni ajatukseni.

"Portti maailmojen välillä. Etsi se ja avaa se minulle. Annan sinulle palkkioksi paljon kultaa ja jalokiviä." Suuni lokssahtaa auki.En voi uskoa korviani.

"Miksi juuri minä? En tajua yhtikäs mitään mistään porteista ja toisista maailmoista saatika niiden avaamisista!"

"Ei sinun tarvitsekaan tietää, seuraat vain vaistoasi."

Hän katsoo minua tiiviisti silmiin. Sydämeni tahti kiihtyy saaden minut liikehtimään hermostuneena.

Pudista päätäni. En voisi tehdä sitä. En edes kunnolla ymmärrä koko juttua.

"Millainen se toinen maailma on?" kysyn

"Siellä elää paljon yliluonnollisia olentoja ja siellä virtaa eräs lähde." Hän vastaa vältellen. Avaan jo suutani.

"Oletko jo 18-vuotias?" Hän kysyy nopeasti ennenkuin ehdin udella lisää.

"Ööö...Täytän keväällä 18." Eli ihan näinä päivinä. Ties vaikka tänään. En vain tiedä tarkkaa syntymäpäivääni.

"Hyvä, silloin voit aloittaa etsinnät. Sinussa piilevät voimat alkavat herätä silloin kunnolla."

"Mitkä ihmeen voimat?!"

"Yliluonnolliset kykysi. Ihminen sinä et ainakaan ole, ainakaan sataprosenttisesti. Sinusta säteilee ilmiselvästi magiaa." Hän naurahtaa

Tuijotan häntä tyrmistyneenä. Olenhan juuri kuullut että hän väittää minun olevan jokin muu kuin ihminen. Naurettavaa.

"Mikä minä sitten olen?"

"En ole varma. Et täsmää oikein mihinkään...Et ainakaan vampyyri."

Sehän on kiva. Tarkoittaako se että vanhenpani ovat joitain yliluonnollisia olentoja?! Kysyn sitä häneltä.

"Aivan varmasti. En tiedä miten olet joutunut tänne puolelle, mutta se nyt ei ole olennaista. Etsi portti, siinä kaikki."

"Mitä siellä toisessa maailmassa oikein on kun noin sinne haluat?"

Hänen ilmeensä mustuu ja hän murisee minulle. Ihan oikeasti murisee! Minähän vain kysyin yksinkertaisen kysymyksen!

"Älä puutu asioihini, se ei kuulu sinulle!" Hän karjaisee minulle ja työntää kätensä turhautuneena mustien hiustensa sekaan. Voisinpa minäkin tehdä niin. Huokaan.

"Mmm...Ei sitten." Mumisen. Siirrän jalkaani vähän vaivautuneena.

"Sinun pitää mennä." Hän on taas kylmä itsensä. Silmien jää on tullut pysyäkseen.

Nyökkään ja vilkaisen vielä häneen. Hänen hiuksensa ovat hellyttävästi pystyssä, vaikka hän onkin kaikkea muuta kuin hellyttävä. Leveät hartiat ovat jännittyneet. Jämerä miehinen leuka on kireä hänen purressaan kiivaasti hampaitaan yhteen. Kohtaan silmät jotka ovat jäätä. Ei mitään tunteita. Painan katseeni alas.

Hyppään ylös tuolista ja tunnen viiltävää kipua vatsassani. Pieni ähkäisy pääsee huuliltani.

"Oletko kunnossa?" Typerä sydämeni hypähtää innokkaasti.

"O-olen!" Kävelen ripeästi ovelle, hampaita purren.

"Oletko varma?" Äänestä ei kuulu mikään tunne. Hän on kuin jäätä.

"Olen." Paiskaisen oven kiinni takaani niin lujaa kuin pystyn.

[Kirjoitin vielä tämän teille täksi illaksi!Kuten varmaan huomaatte julkaisen aika nopeaa tahtia uusia lukuja, niin ne saattavat olla välillä vähän lyhyitä ja voi olla kirjoitusvirheitä, pahoittelut siitä.  Seuraava luku on tulossa viimeistään la-su! I hope u enjoy it!

Talventuoja]