Unohdettu[tauolla!]

Luku 19

Luku 19

[Emma]

Itken, itken menetystäni kyynelten valuessa valtoimenaan kasvoillani, sydämeni tykyttäessä yhä, vaikka se on juuri revennyt kahtia. Puristan kreivin tummia hiuksia sormissani kun nyyhkytän hänen kaulaansa vasten.

En voi vieläkään uskoa että hän on poissa, ettei hän enää todellakaan ole luonani, eiväthän vampyyrit voi kuolla! Mutta tyhjä ontto tunne rinnassani puhuu puolestaan. Se kaikki on totta, vaikka niin haluaisinkin uskoa että se ei ole, että tämä kaikki on vain pahaa unta. Niin, tämän on oltava vain pahaa unta, en ole tehnyt mitään ansaitakseni tälläista kohtaloa, tulen hulluksi! Osa minusta on viety, osa minusta on poissa. Rakastan kreiviä, hän on sielunkumppanini huolimatta kaikista julmista, minua särkeneistä teostaan. Kestäisin kaiken sen nöyryytyksen ja tuskan uudelleen jos vain saisin hänet takaisin, mutta kun katson hänen sinertäviä huuliaan, toivoni valuu minusta ulos, jämähtäen kylmälle lattialle, jättäen minut eksyneeksi ja yksinäiseksi, hän jätti minut tänne yksin. Painan huuleni hänen huulilleen, toivoen että hän vielä vastaisi suudelmiini, mutta ne pysyvät kylminä ja liikkumattomina.

Irrottaudun hänestä vaikka se tekeekin kipeää ja lysähdän istualleni kylmälle lattialle. Tuijotan edessäni olevaa elotonta mutta silti kaunista ruumista surun kaihertaessa sydäntäni. En mitenkään voisi jättää hänen ruumistaan tuohon ruhjottuna ja alasti.

Vilkaisen mekkoani joka on veren peitossa kylkeni kohdalla, mutta siinä oleva haava on jo umpeutumassa hyvää vauhtia, aivan kuin pohkeenikin haava. Revin mekkoni helmaa ja irroitan pari riekaletta jotka käsissäni nojaudun kreivin puoleen.

Asetan ensimmäisen kangastilkun hänen lanteilleen ja toisen hänen rinnalleen. Sivelen varovasti hänen rintaansa, juuri sydämen kohdalta jossa ei enää tunnu se vahva sydämen syke, mitä minä niin rakastin, mutta tajusin senkin vasta kun oli jo liian myöhäistä.

Suutelen hänen rintaansa sydämen kohdalta ja vielä lopuksi annan kevyen suudelman huulille jääden viivyttelemään suudelmaa. Katson rakastettuani kaihoisasti.

"Lepää rauhassa, rakkaani." Kuiskaan hänen korvaansa ennenkuin nousen seisomaan, jättäen hänen ruumiinsa kylmälle kivilattialle, jättäen ison osan sieluani ja sydäntäni siihen, toivoen kaikilla niiden sydämen murusten rippeillä jotka minulla vielä on että hän on nyt jossain paremmassa paikassa.

Vedän syvään henkeä. Avaan silmäni hitaasti. Minua ei tunnistaisi itsekseni koska silmäni hehkuvat kylmyyttä ja vihaa. On aika aloittaa kosto.

~

[Nyks]

Lepään loikoisasti divaanin päällä katsellen laiskasti yöhön, joka aina niin miellyttää minua. Yö, se on sopivan salaperäinen, täynnä vaaraa ja mystisyyttä. Varjoihin voi piiloutua kuka vain, mutta minä tiedän aina kuka. Koska minä olen varjo, itse yö.

Liotan varpaitani lumotuilla ruusunterälehdillä terästetyssä vedessä, saaden minut rentoutumaan siinä ylellisyydessä. Sivelen pukuni yönmustaa satiinia joka juuri ja juuri peittää ihoni kriittisimmät osat. Uusin rakastajani Ehros on juuri lähtenyt ja jättänyt jälkeensä täydellisen tyydytyksen tunteen. Hymisen tyytyväisenä tuntiessani koko kehoni täyttävän raukeuden.

Nousen hitaasti venytellen divaanilta ja kävelen viehkeästi kohti temppelini tutkimushuonetta, kohti uutta projektiani. Viekas hymy nousee täydellisille huulilleni. Hän on täydellinen testiini, hänestä tulee varmasti menestys, vaistoni ei ole koskaan pettänyt minua.

Katson ulos kuunvalon siivilöityessä sisään, saaden mustat hiukseni heijastamaan valoa itsestään. Sisareni Selene on niin ystävällinen langettaessaan kuunvalonsa puoleeni, omaan synkkään ja ainaisesti pimeässä olevaan valtakuntaani.

Astelen kauniisti valaistuun huoneeseen ja otan mukaani lyhdyn joka mukana astun puolikuuta ja sen päällä istuvaa enkeliä esittävän patsaan luokse. Patsaan hahmo on luonut katseensa rauhaisasti alas ja ristinyt kätensä rukoukseen. Hymyilen, hän oli aina niin luottavainen, naiivi.

Painan patsaan kädet alas ja edestäni alkaa kuulua vaimeaa jyrinää lattoian painuessa alas, muodostaen portaat alas. Heilaitan hiuksiani ja katselen ihastellen kauniita kuviointeja seinissä kun menen portaita pitkin yhä alemmas maan alle. Kuvioinnit kuvaavat minun elämääni, kaikki ne menneet vuosituhannet, kaikki tapahtumat on kuvailtu täydellisesti, loisteliaasti ja se jos mikä miellyttää minua, parhaimmat taiteilijat kautta aikojen ovat olleet minun ja olen aina palkinnut heidät ruhtinaallisesti joko tarjoamalla ruumiini tuomia iloja, jos taiteilijan ulkomuoto on miellyttänyt minua tai tarjoamalla kultaa ja jalokiviä.

Naurahdan helähtäen muistellessani muutavia miellyttävinpiä taiteilijoita jotka olen tuonut maasta luokseni. He olivat oikein viihdyttäviä ja tunnettuja synnyin planeetallaan, heillä oli lahja joka mahdollisti näiden upeiden teosten tekemisen, minä rakastan taidetta, se on jotain käsittämättömän uskomatonta ja kaunista parhaimmillaan. Miellyin muutamaan heistä niin paljon että otin heidät luokseni ja he ovat vieläkin minun. Hymyilen ja päätän käydä katsomassa heitä lähiaikoina.

Keinahtelen tutkimushuoneen ovele joka sekin on ruunsaasti koristeltu kaikin ylenpaattisin ja koristeellisin veistoksin. Kohotan hieman lyhtyä ja sivelen pientä kerubia ovennupissa joka näyttää virnistävän minulle. Oma pikku tulinen lapseni, jokaisessa hahmossa asustaa jokin sielu, rakaista jokaikistä niistä, pidän ne täällä ikuisesti seuranani, olen saanut niitä lahjaksi muiden valtakuntien johtajilta ja ennenmuinoin minua palvoneissa uhrimenoissa. Mutristan huuliani, on sääli ja erittäin vihstuttava asia että nykyään ihmisten maailmassa minua hädintuskin muistetaan, ei se saa minut aivan raivon partaalle. Vedän syvään henkeä. Se asia korjaantuu, se korjaantu pian, ei ole enää kauaa kun olen ihmisten ajatukset täyttävä jumalatar. Kun minua pelätään ja kunnioitetaan. Kun miehet ottavat minut palvontansa ja ruumillistenn nautintojensa kohteeksi. Itsevarma hymy nousee hitaasti huulilleni. Uusin luomukseni pitää kyllä huolen, että se tapahtuu.

Painan vihdoin ovekahvan alas ja astun sysipimeään huoneeseen, ainoastaan kädessäni oleva lyhty ja minusta himmeästi hohkava valo tuo valoa huoneeseen.

Astelen syvemmälle huoneessa jossa nyt kaikuu vaimeasti askeleeni, jossa tuksuu vielä käyttämäni suitsukkeet ja magia.

Edessäni olevalla marmorisella pöydällä makaa suuri hahmo joka on peitetty neitseellisen valkoisella liinalla, uudestisyntymistä varten. En malta odottaa että saan tuon jalon olennon käyttööni. Kasvot jotka on tarkoitettu enkeleille ja naisia hurmaamaan ja vartalo, joka on jumailaisen upea, luotu viettelemään, niin että jumalatkin korkeudessaan itkevät ihastuksesta. Jopa minä joka olen aina niin vaativa, ajattelen näin.

Ojennan käteni ja siirrän hitaasti valkean liinan pois kasvoilta. Ah, silmäni eivät millään voi saada tarpeekseen tuosta kauneudesta ja komeudesta. Nyt hän on minun, Hnoss oli helppo saada mukaan pikku leikkiini ja se surkea Liliana, josta en päässyt eroon vaikka heti hänen synnyttyään hankkiuduin hänestä eroon, jäi nuolemaan näppejään, lyötynä. Hän on niin typerä, sinisilmäinen, aina uskomassa kaikista vain hyvää, mutta hänen pitäisi viimein uskoa, että kukaan ei ole hyvä.

"Sinä, rakas kuoleman sanansaattajani, on aika vihkiä sinut käyttöön." Kuiskaan hänen korvaansa ja hänen silmänsä avautuvat hitaasti paljastaen sinistäkin sinisemmät silmät, jotka luovat räikeän konstrakstin mustiin hiuksiin.

"Mitä vain haluatte, Valtiattareni." Hän vastaa matalalla äänellään. Huuleni kaartuvat hymyyn.

[Tästä tuli hieman lyhyt kappale, mutten voinut laittaa tähän enempää tapahtumia, paljastamatta liikaa liian aikaisin ;) Ja minusta tämä sopi hyvin tämän luvun lopetukseksi joka olikin hieman erilainen kuin alun perin ajattelin :D I hope u enjoy it!               

Seuraavan luvun tulosta ei ole vielä varmaa tietoa, mutta yritän saada sen valmiiksi mahdollisimman nopeasti!                                                                                                                                                            

Talventuojaxx]