Novelli~ Se oli peruskoulun viimeinen vuosi

Se oli peruskoulun viimeinen vuosi. Kukaan ei kuvitellutkaan peruskoulun päättyvän näin, kun astuimme seitsemännelle ensimmäistä kertaa. Kukaan ei oikeastaan ajatellut niin edes yhdeksännellä. On kummallista, että yhteen luokkaan mahtuu niin paljon ongelmia ja kipua, surua. Ongelmista suurin osa kuitenkin nähtiin jo seitsemännellä, mutta ne taisivat äityä pahemmiksi kolmen vuoden aikana.

Luokallamme oli alunalkaen 19 oppilasta, joka väheni viimeisen vuoden aikana neljällä oppilaalla. Neljä oppilasta yhdestä luokasta, se on paljon. He kaikki kuolivat, joten kukaan heistä ei palaisi.

En minäkään koskaan uskonut, että juuri he olisivat kuolemaan tuomitut. Tai että he itse haluaisivat päättää elämänsä. En olisi voinut uskoa sitä kenestäkään heistä, sillä he peittivät oman tuskansa hyvin. Nauroivat, hymyilivät, saivat muut iloisiksi, pärjäsivät koulussa, mistä olisin voinut arvata, että jokainen heistä päättäisi elämänsä viimeisen vuoden aikana.

Talven alkaessa joulun lähellä ensimmäinen lähti. Hän oli ainoa, jonka taustalla oli aiempi itsemurhayritys. Se oli tapahtunut jo seitsemännellä, mutta hän oli selvinnyt siitä suuremmitta vamoitta. Tai no, nähtävästi hän ei ollut selvinnyt ilman vammoja, sillä miksi hän muuten olisi yrittänyt uudelleen.

Tealla oli hyvä tulevaisuus edessä, mutta nähtävästi ei kovin hyvä nykyhetki meneillään. Hän oli yksi luokkamme taitavimmista oppilaista, silti ihan murtunut. Hän oli itse pimeys. Hän kuvaili itseään kerran ongelmalliseksi ja me kaikki tietenkin mietimme, mitä hän tarkoitti. Nyt tiedämme. Hänellä oli paljon diagnooseja. Masennus, ahdistuneisuus-, syömis- ja pakko-oireinenhäiriö. Sen lisäksi hänellä oli itsetuhoisuutta. Hän viilteli ja satutti itseään monin muin tavoin myös. Silti kuvailisin häntä vahvaksi.

Hän oli itsevarma ja kertoi mielipiteensä. Hän vastasi suoraan ja joskus oli jopa hieman töykeä. Jos häntä ärsytti tai yritti kiusata, hän vastasi takaisin. Monet hän sai hiljaiseksi sanoillaan. Sanat olivat hänen aseensa, joita hän todellakin osasi käyttää. Hän sanoi juuri oikeat asiat oikeaan aikaan, mutta se taisi saada hänen itseinhonsa kasvamaan. Hän päästi suustaan asioita, jotka hän olisi halunnut pitää omanaan. Joskus sanat olivat häntä vastaan, vaikka juuri niinä kertoina hän käytti niitä parhaiten.

Tea vihasi itseään, se tuli jos seitsemännellä kaikkien tietoon, koska hän käytti silloinkin sanoja. Hän kertoikin kerran, miksi vihasi itseään, mutta minulle se ei selvinnyt. Hän oli vihan puuskassa huutanut sen Iikalle, joka ei ollut jättämässä tyttöä rauhaan ennen vastausta.

En ymmärrä, mikä Tealla oli itseään vastaan. Hän oli kaunis ja ennen kaikkea empaattinen. Luultavasti se oli asia, joka kosti hänelle. Hän oli taitava ja luova, mutta hänen elämänsä oli selvästi sitäkin huonompi, joka on minusta valitettavaa.

Ei kukaan olisi tiennyt Tean yrittäneen itsemurhaa, kun hän palasi kouluun seitsemännellä kahden kuukauden sairaalassa olosta. Moni arveli hänen olleen sairaalassa, jonka takia häneltä kyseltiinkin, missä hän oli ollut, - haluttiin saada varmuus ja syy. Kun häntä tarpeeksi kauan pommitettiin kysymyksillä, hän vastasi. Hänen äänensä oli kyyninen, kun hän sanoi: "Haluatteko todella tietää? Yritin saada tämän paskan pois, lopettaa elämän."

Hän ei ikinä kiroillut niin, että olisimme kuulleet sen. Mutta se kuinka kirosana soljui hänen suustaan, oli ihmeellistä. Se kuului hänen suuhunsa tai sitten kyynisyys ei kuulunut hänen ääneensä. Tea muutti kuitenkin meidän käsitystämme hänestä. Hän oli edelleen tunnollinen, mutta pelottava. Pimeys toden totta.

Tea oli muuttunut kolmen vuoden aikana apaattiseksi ja kyyniseksi. Hänen koulunkäyntinsä sujui hyvillä numeroilla, mutta hänen ulkomuotonsa muuttui. Hän oli melkein pelottava, vaikkakin aina ystävällinen. Se oli ehkä kaikista pelottavinta. Hän kulki kuin toisessa maailmassa, mutta yritti saada jokaisen iloiseksi, vaikka hänestä huokuikin jokin, jota en koskaan oppinut nimeämään.