Pimeyden tuolla puolen

Tuskaa

Itkeä itkeä niin paljon, että sydän lähtisi paikoiltaan. Se kuivuisi ja häviäisi. Haluaisin itkeä sydämen ulos rinnastani. Mutten voi. Niin ei pääse koskaan tapahtumaan. Miten minä saisin itkettyä sydämeni ulos, jos edes kyynel ei vierähdä poskelleni.

Istun yksin suruissani. Haikeus vääristää näköni. Minuun sattuu. Sydämeni vuotaa verta, mutta en saa revittyä rikottua sydäntä irti rinnastani. Ahdistus riepottelee minua puolelta toiselle. Se kutsuu makaamaan lattialle, kärvistelemään. Käteni haluavat viedä ahdistuksen pois. Ne tietävät, tuska veisi ahdistuksen pois. Haluan kipua!

Etsin katseellani terää, mutten löydä sitä. Mikään ei ole tarpeeksi terävää. Ei. Ei, mieleni huutaa. Kaikki on minua vastaan. Minuun sattuu! Sen haluaisin huutaa kaikilleni, mutten voi. Siksi etsin terääni, muttei minulla ole sellaista. Ei vaikka yritin saada, mutta epäreilu maailma ei antanut.

Painan pääni tuolin selkänojalle. Huokaisen. Tämä on turhaa. Tietenkin. Kyllähän minä sen ymmärsin! Tunnelin päässä ei ole pimeyttä. Olen loukossa, josta en voi koskaan päästä pois. En, koska minulla ei ole voimia. Tihenevä pimeys vie minut mukanaan, minä tiedän sen, mutta kukaan ei vain usko.

Tämä kaikki tuska, jota joskus kutsutaan myös nimellä elämä, on jotain mihin sain tutustua liiankin hyvin. Ainakin siis tuska osastoon. Elämä vain jäi huomaamatta, se on käsite, jota en ehkä koskaan opi tuntemaan. Mitä on elämä? Jos joku kysyisi, sanoisin: Tuskaa, ympärillä pyörivää paskaa. Onneksi kukaan ei kysy.