Pimeyden tuolla puolen

Nyt siis... hyvästini

Katson hiljaa tätä maailmaa. Olevaa, ollutta kaikki on samaa. Jokainen muisto pistävät sellaiset, ne ovat mielessäni. Hiljaa kelluvat tummuudessa pääni sisällä mustissa ajatuksissa. Sulautuvat yhdeksi. Pieni tunne valtaa minut. Liian paljon pahaa, epäreiluutta, aivan hirveän vähän hyvää – ehkä sitäkin, mutta ei tarpeeksi pitääkseen minua hengissä.

Tässä minä olen. Tähän päädyin. He eivät pidä valinnastani, mutta heidän täytyy oppia elämään sen kanssa. Ensimmäistä kertaa koskaan minulla on omaa tahtoa. Teen tämän itseni takia. En itsekkyyttäni vaan yritän vain auttaa itseäni. Päästän itseni tuskistani, annan itselleni luvan luovuttaa. Lopetan itseni aivan kuin kärsivän eläimen, sillä sitähän minä olen. En yhtään tärkeämpi, samanlainen.

Tämä on minulle parempi, vaikka kuka sanoisi, mitä tahansa. Voi olla, että olisi muitakin ratkaisuja, mutta valitettavaa on, en ole viisain ihminen maailmassa. Vaikka mielessäni on viisautta, se ei voi aina antaa minun tehdä oikeita ratkaisuja. Ehkä menen kerrankin siitä, mistä aita on matalin. Voitteko syyttää minua mistään muusta kuin sananlaskujen noudattamisesta, väärästä, liian helposta päätöksestä?

Tähän elämä päätyi. Sen ironisuudelle voisi vain nauraa. Mustaa huumoria, yhtä ironiaa. Sitä elämäni on ollut enemmän kuin tarpeen. Ironisuus on kai yrittänyt saada elämästä positiivisemman – siinä onnistumatta. Kielestä tuli ironisuus. Sanoissa kaikui ironian kaiku. Hyvästit – varmaan ainoa asia, missä ei ole ironiaa. Hyvin mahdollista, siihen ironia ei saa väännettyä itseään, vaikka muualle saakin. Hyvästit ovat liian vahva sille, se kumoaa kaiken. Koko maailman.

Päivät täyttyivät. Niillä ei ollut enää järkeä. Aika loppui. Sietokykyä ei vain enää ollut. Se sieti kauan, mutta lopulta tullen siihen tulokseen, ettei tähän vain pysty. Kyllä sitä pitäisi ymmärtää, minua pitäisi ymmärtää. Tosin kuka voisi tehdä niin, jos puheeni on ironiaa ja elämä on valehdeltua ruusuiksi? Ehkä ulkopuolistenkin pitäisi nähdä piikit, jotka ovat viiltäneet syvät haavat mieleeni ja ruumiiseeni. He näkevät ainoastaan ulkoisen kauneuden, kukan punaisen. Ehkä sekin lakastuu. Olenko saanut ruusut lakastumaan?

Maailma on kauhea paikka elää, mutta se onkin huvittavinta tässä. Elämä ja maailma ne ovat yhtä täyttä huvittavuutta, jonka näkee ainoastaan vääristyneiden lasien takaa tai suuren elämän kokemuksen tai jopa mustan huumorin avulla. Ihan niistä vain valitsemaan.

Huvittavinta varmaan on se, että sanojen merkitys on pitkää vittuilua. Huvittavaa – joko sen tarkoituksen pystyi huomaamaan. Ei se ainakaan hauskaa merkitse – paitsi jos puhuu kanssani ironian kieltä. Huvittavuus tarkoittaa pääsääntöisesti juuri ironiaa, huvittava on päinvastaista, mitä se ehkä todellisuudessa on. Tosin, mikä tässä olikaan todellista ja mikä vain ironian piikittelyä?

Kysymykset. Ne ovat huvittavia, typeriä ja mitä muuta niille vielä keksisi. Kysymyksen jälkeen on uusi, mutta jo tavallinen lause on arvoitus, kun yksi sanakin on ihmetyttää. Mitä se tarkoittikaan? Liikaa pohdintaa, onko mikään totta. Onko kuolema mitä? Nyt voin lähteä selvittämään sen. En kestä kysymyksiä, niin varmaan halutaan minun sanovan. Niitä on liikaa. Mutta ei. Keksin vääristyneellä mielelläni niihin vastauksen. Vastaus on selvä: Maailma on paska, elämä tarpeeton. Boom. Siinä oli vastaukseni. Nyt siis hyvästini.