If you fall, I'll catch || Ereri/Riren, FINNISH

1.

Kun palasimme takaisin leiriin, Levi ei sanonut kenellekään mitään. Hänen kasvoillaan oli se sama ilme kuin jokaisena muunakin päivänä, mutta hänen silmissään välähti tuska. Tuska, joka koituu siitä, että on menettänyt kaiken. Jokaisen unelman, jokaisen rakkaan ihmisen. Kaiken. Sellainen tuska, jota ei voinut ymmärtää, ennen kuin sen oli itse joutunut kokemaan. Sitä kipua ei voinut verrata mihinkään muuhun, eikä siitä päässyt koskaan kokonaan eroon. Sen kanssa saattoi oppia elämään, mutta se ei koskaan kadonnut kokonaan.

Ihmettelin suuresti sitä, miten Levi piti itsensä kasassa niin hyvin. Monet tuntemani ihmiset olisivat hänen tilanteessaan hajonneet miljooniksi siruiksi, jotka lentäisivät kaikki eri suuntiin niin, että niitä olisi mahdotonta enää liittää yhteen ja korjata se, mikä oli mennyt rikki. Mutta Levi oli ihmiskunnan vahvin sotilas, ja oli luultavasti tottunut kokemaan tuskaa. Silti mietin usein, miten ihmeessä hän oli aina niin rauhallinen.

Raskain askelein Levi käveli suoraan huoneeseensa tönien jokaisen eteensä sattuvan ihmisen pois tieltään. Hänen käytöksensä aiheutti muissa närkästystä. Monet hänen tönäisemistään sotilaista katsoivat hänen peräänsä myrkyllisesti ja mutisivat jotain, mitä en kuullut. Joku avasi suunsa huutaakseen jotain Levin perään, mutta Hanji astui hänen eteensä kahdella hyvin nopealla harppauksella, katsoi tätä tiukasti silmiin ja nosti hiukan kättään merkiksi siitä, että nyt kannattaisi pitää suu visusti kiinni.

Levi käveli suoraan huoneensa ovelle, tempaisi sen auki yhdellä nopealla kädenliikkeellä ja sulki perässään yhtä nopeasti kuin oli sen avannutkin. Pieni raksahdus oven toisella puolella kertoi, että hän oli lukinnut oven ja tahtoi olla yksin. Jäin ulkopuolelle ja nojauduin oveen. Pitäisikö minun yrittää päästä sisään? Yrittää auttaa häntä?

Vai pitäisinkö nokkani suosiolla omissa asioissani, etten pahentaisi tilannetta entisestään?

Siinä miettiessäni korjasin ajatuksissani asentoani, ja tajusin liian myöhään, että lattia narahti jalkani alla.

"Mene pois. Mitä ajattelit saavuttavasi sillä, että seisot oveni takana salakuuntelemassa?" Levi ärähti vihaisena. Hänen äänestään kuului myös hienoinen surun häivähdys, vaikka hän yritti varmasti peittää sen. Tein nopeasti päätökseni.

"Voisitko avata oven?" kysyin varovasti.

"En helvetissä. Tahdon olla yksin" mies totesi vastaukseksi.

Huokaisin. Minun täytyi auttaa Leviä. Ei hänen pitänyt joutua olemaan yksin tälläisen asian kanssa.

Tiesin kyllä sen, että kuolema oli luonnollista ja tiedustelujoukoissa jopa todennäköisempää kuin eloonjääminen. Ystävät kuolivat yksitellen viereltä, mutta sen ei saanut antaa haitata, koska muuten olisi seuraavana itse vuorossa. Piti taistella, vaikka olisi viimeinen eloonjäänyt koko maailmassa, vaikka kaikki olisi ollut jo mennyttä. Jos ei itse selvinnyt, ei voinut edes teoriassa saavuttaa mitään. Koskaan ei saanut luovuttaa, vaikka menetyksen tuska olikin läsnä jokapäiväisessä elämässä. Sitä piti vain oppia kestämään, mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Mutta siitä huolimatta en voinut jättää Leviä yksin.

"Tahdon ainoastaan auttaa sinua. Ole kiltti ja avaa ovi" pyysin hiljaa.

"En tarvitse apua".

Huokaisin uudestaan. Sitten katsahdin maahan. Näin hiussoljen, joka oli ilmeisesti pudonnut joltain ohikulkeneelta sotilaalta. Solki oli teräksinen ja siinä oli ohut, terävä kärki. Täydellistä. Nappasin soljen lattialta.

"Et jätä minulle hirveästi vaihtoehtoja" huusin oven läpi. Levi ei vastannut.

Ujutin hiussoljen kärjen lukkoon. Väänsin sitä eri suuntiin ja kuulin, kuinka palaset lukon sisällä liikahtelivat. Ilmeisesti Levikin kuuli sen.