// no... perkele XD melkeen vuosihan siinä taas meni. Sori broskyt! Mut parempi myöhään ku ei millonkaan. Tää luku on nyt viimenen, mutta saatan raapustaa myöhemmin tänne jotain lisää juttuja! Kiitän muuten kaikista kommenteista mitä ootte pistäny, en osaa niihin yksittäin vastata mutta ne lämmittää sydäntä!! <3
Harva asia elämässä oli varmaa. Ihmeitä tapahtui päivittäin, päätökset raukesivat, lupaukset rikkoutuivat, suunnitelmat menivät aina uusiksi. Siksi oli melko lailla yhtä tyhjän kanssa tehdä elämänmittaisia päätöksiä. Ne harvoin kestivät, mutta tämä kestäisi.
En tulisi rakastamaan enää koskaan uudestaan.
Mitään hienoja hautajaisia ei ehditty pitää. Ei sellaisia pidetty kenellekään muullekaan, joka kaatui sotatantereella. Harvoin suremaan jääneille taistelutovereille jäi edes aikaa pysähtyä itkemään pois pahimpia menetyksen tuskia – eteenpäin oli pakko jatkaa, ei saanut pysähtyä ja jäädä tuleen makaamaan. Minulle kuitenkin suotiin sen päivän ilta vapaaksi joukkojen johtamisesta – Hanji oli nähnyt, miten paskaksi olin mennyt päivän tapahtumista, ja täten ottanut porukasta vetovastuun hetkeksi. Jotta saisin sanoa rauhassa Erenille hyvästit.
Aurinko painui hitaasti vihreiden kukkuloiden taakse maalaten iltataivaan hehkuvan punaisen ja oranssin sävyillä. Rosoisista kivistä oli pienelle aukealle muodostettu soikionmallinen kehä, joka oli sisäpuolelta täytetty ensin polttopuilla, sitten helposti syttyvällä heinällä. Rakennelman päällä makasi hän. Liikkumaton ruumis oli peitetty tiedustelujoukkojen vihreällä viitalla, jonka huppu peitti hiljenneitä kasvoja.
En halunnut tehdä tätä. Se tekisi menetyksestä konkreettista. Mutta minun oli pakko. En olisi halunnut, että kukaan muu lähettäisi viimeiselle matkalleen sen, jota eniten rakastin.
Astuin muutaman askeleen lähemmäs viimeisiä hyvästejä varten. Raotin Erenin kasvot peittävää huppua ja purin hammasta. Poika näytti siltä, kuin olisi nukkunut. Ennen niin kirkkaina säihkyneet smaragdisilmät olivat nyt kiinni, kuin niiden omistaja olisi vaipunut syvään uneen raskaan päivän jälkeen. Mutta tällä kertaa ei tulisi enää aamua, johon tuo kultasydäminen, kuriton kakara heräisi.
Kummallekin meistä oli luvassa enää yö. Yö, joka ei koskaan loppuisi. Erenille kirjaimellisesti, minulle vain sydämessäni.
Suljin hitaasti silmäni ja silitin höyhenenkevyesti pojan poskea peukalollani. "Minun pitäisi olla tuossa sinun asemastasi", kuiskasin hiljaa. "Minähän käskin sinun jatkaa matkaasi ja antaa minun jäädä tantereelle... mutta voinko syyttää sinua? Et ikinä kuunnellut käskyjä muutenkaan. Olit aina niin kovapäinen... ja juuri siksi lankesin sinuun."
Itsekseen puhuminen tuntui tavallaan tyhmältä. Ei Eren kuullut sanojani, tiesin sen hyvin. Mutta jokin osa minussa toivoi niin. Että missä ikinä hän olikaan nyt, hän kuulisi, eikä olisi minulle vihainen.
"En anna tätä niille anteeksi", jatkoin puoliääneen. "En lepää, ennen kuin ne ovat kaikki hengiltä. Jokainen titaani. Lupaan sen sinulle, Eren."
Ääneni särkyi lauseen loppua kohti. En tällä kertaa yrittänytkään pidätellä silmäkulmiin tietään taistelevia kyyneleitä. Tämä olisi viimeinen kerta, kun itkisin. Tämän illan jälkeen ei olisi enää kyyneleitä – olisi vain mustunut sydän, joka pumppasi rinnassani muttei tuntenut enää mitään.
Kumarruin painamaan vielä viimeisen kevyen suudelman Erenin viileälle otsalle. Sen hetken olisin suonut kestäväksi ikuisuuden – kun hän oli vielä fyysisesti siinä. Viimeinen asia, mitä rakastamastani ihmisestä oli jäljellä. Kohta myös tyhjä kuori olisi poissa. Ohikiitävän hetken verran vielä pitkitin välttämätöntä kyynelteni putoillessa Erenin kasvoille.
"Kunnes tapaamme taas", päätin hiljaisen monologini ja asettelin hupun takaisin Erenin kasvojen peitoksi. Hitaasti mutta päättäväisesti raapaisin tulitikun kiveä vasten. Kun liekki pienen kipinän saattelemana syttyi, laskin palavan tikun sytykeheinän joukkoon. Selkääni kääntämättä otin muutaman askeleen kauemmas ja istuin pehmeälle nurmikolle.
Kyyneleitä valui yhä poskilleni, mutta pysyttelin vaiti. Pienet liekit kasvoivat, ne tarttuivat vaivihkaa polttopuihin ja Erenin vaatteisiin. Minuuttien kuluessa liekit muuttuivat suureksi roihuksi, joka kohosi jylhänä korkeuksiin saattelemaan poikaa viimeiselle matkalleen.
Oli hiljaista, aivan hiljaista. Enää ei ollut edes kyyneleitä. Istuin siinä polviini nojaten ja katsoin, kuinka liekit leimusivat kirkkaina ja polttavina. Tulen rätinä ja polttopuiden raksahtelu olivat ainoita ääniä pimenevässä illassa. Aurinko oli laskenut kauas horisontin taakse, ja tähdet alkoivat pikku hiljaa loistaa sinertävällä yötaivaalla.
"Hyvää matkaa, Eren", kuiskasin vielä hädin tuskin ääneen. "Rakastan sinua aina."
Ja kun jossain vaiheessa tunsin pienen, hennon tuulenvireen hivelevän kasvojani – silloin tiesin, että Erenin taistelu oli tullut päätökseensä. Hän oli päässyt kotiin.
---
"I raise a glass and drown my sorrow
When I'm on my own
I dry my eyes on a shoulder
But it's not my own
I cannot hold you
My tears are made of stone
I feel a tap on my shoulder
But tonight I dance alone."
- Sonata Arctica, Tonight I dance alone
YOU ARE READING
If you fall, I'll catch || Ereri/Riren, FINNISH
Fanfiction"Tuska, joka koituu siitä, että on menettänyt kaiken. Jokaisen unelman, jokaisen rakkaan ihmisen. Kaiken." Mitä tapahtuu, kun ihmiskunnan vahvimman murtumispiste viimein löytyy, mutta ainoa auttaja on viisitoistavuotias kakara joka ei kuitenkaan voi...
