// oho! Ihmisethän tykkäs tosta 1. osasta? Wow, en odottanu noin hyvää vastaanottoa, seriously :o päätin nyt sitten jatkaa tätä näin... 1,5 vuotta myöhässä... heh. No, nauttikaa tästä jos voitte! Tää luku on hiukan enempi aaction-painotteinen, mutta se on osa mun evil plania. Ei lopu tähän näiden orastava rakkaustarina ja asiaan kuuluva söpöily!
Ympärillämme ei ollut enää mitään. Oven ulkopuolelta käytävästä kuuluva taustahäly, lautaseinien raoista hennosti huoneeseen tunkeutuvat ilta-auringon säteet, hien ja taistelutoverien kuivuneen veren haju vaatteissa, päässä jyskyttävä pelko tulevista tiedusteluretkistä, miljoona asiaa, joihin olisi voinut kiinnittää huomiota joissain toisenlaisissa olosuhteissa. Mutta nyt kaikki se oli täysin mitätöntä. Oli vain minä ja hän, kaksi elämän valtameren riepottelemaa haaksirikkoa, joista toinen vain oli tähän asti peittänyt sen paremmin.
Silitin hennosti Levin hiuksia. Hänen sormensa hamusivat omiani, ja otin varovasti kiinni hänen kädestään.
"Onko tämä... okei?" kysyin hiljempaa, kuin olin tarkoittanut. Ääni takertui kurkkuuni hermostuksen voimasta.
Levi nyökkäsi pienesti ja hengitti kaulaani vasten. Lämpimät henkäykset kutittivat herkkää ihoa. Silitin peukaloni sisäsyrjällä miehen kämmenselkää. Olin niin hermostunut, mutta samalla niin onnellinen. Välitin Levistä todella. Saattoiko sitä kutsua jopa rakkaudeksi? Uskaltaisin väittää. Ja nyt me olimme tässä kahden, enkä halunnut olla missään muualla.
"Eren... voinko ehdottaa jotain typerää?" Levi kysyi sitten pehmeällä äänellä. Hämmennyin hiukan.
"Öh... kysy vain", tokaisin vastaukseksi ja mietin, mitä hänellä mahtoi olla mielessään.
Ennen kuin tummahiuksinen ehti sanoa asiansa, kuului ovelta nopea, määrätietoinen koputus. Odottamatta vastausta tulija avasi oven yhdellä nopealla kädenliikkeellä, ja näin Hanjin aseistetun hahmon harppovan sisään huoneeseen. Käytävässä huudettiin: "Titaanihälytys, titaanihälytys, hylätkää tukikohta, kaikki välittömästi taisteluvarustukseen ja ratsaille!". Tämä ei voinut merkitä mitään hyvää.
"Kuulitte varmaan itsekin?" Hanji kysyi lujalla äänellä ohittaen sen faktan, että hän oli juuri yllättänyt meidät sylikkäin, mikä oli toki enemmän kuin sopimatonta, mutta sen asian ruotimiselle ei ollut nyt todellakaan aikaa. Levi heitti äskeiset tunteet sekunnissa syrjään, pomppasi nopeasti ylös sängyltä ja alkoi vetää takkia päälleen. Minä hain 3DMG-laitteemme huoneen ikkunanpuoleiselta seinustalta ja aloin kiinnittää omiani remmeihini.
"Kuinka monta?" Levi kysyi lyhyesti kiristäessään reisiremmejään.
"Kahdeksan", Hanji vastasi synkkä sävy ääneensä hiipien. Nielaisin hermostuneena. Sitten silmälasipäinen nainen jatkoi:
"Ne suuntaavat tänne koillisesta ja ovat täällä arviolta viiden minuutin kuluttua. On siis kohtuullisen kiire. Meillä on paha alivoima, ja ensisijainen tavoitteemme on pakeneminen, ei taistelu. Mitä nopeammin pääsemme pakoon ratsain ja tiiviissä muodostelmassa, sitä korkeampi tulee olemaan joukkueen eloonjäämisprosentti. Suuntaamme etelän tukikohtaan, se on vain muutaman kilometrin päässä."
Levi nyökkäsi ja kiristi viimeisetkin remminsä. Minäkin olin saanut varusteet niskaani ja olin lähtövalmis. Ennen kuin lähdimme ulos ovesta, Hanji tarttui kevyesti Leviä olkapäästä, katsoi häntä syvälle silmiin ja puhui synkällä äänellä:
"Levi... tiedän, että sinulla on nyt äärettömän raskasta, enkä halua kieltää sinua suremasta taistelutovereitasi. Mutta nyt jos koskaan joukkue tarvitsee vahvan johtajan, ja sinuun he luottavat enemmän kuin kehenkään muuhun. Lähes kaikki sotilaat menettivät tänään ystäviään ja ovat henkisesti murusina, joten hyvän johtajan merkitys meidän kaikkien selviämisemme kannalta on ratkaiseva. Sinun pitää olla määrätietoinen ja luja, jotta porukka pysyy kasassa ja liikkuu ripeästi. Meidän täytyy ehtiä pakoon ajoissa. Jos olemme liian hitaita... tästä näytöksestä tulee hyvin ruma."
Levin katse kovettui ja hän nyökkäsi nopeasti. Sitten lähdimme kaikki kolme juosten kohti tallia.
Suurin osa sotilaista oli jo satuloinut hevosensa. Tunnelma oli miltei käsinkosketeltavan hermostunut ja ahdistunut. Minun, Hanjin ja Levin hevoset oli joku ehtinyt laittaa valmiiksi, joten niiden varustamiseen ei mennyt ylimääräistä aikaa. Nousimme niiden selkään ja ratsastimme reippaassa käynnissä sekavan ja pelokkaan joukon etunenään.
"Kuunnelkaa!" Levi huudahti hiljentäen koko porukan. "Tämä on ollut helvetillinen päivä meille kaikille, eikä se näytä nyt muuttuvan sen paremmaksi. Ette siitä huolimatta saa panikoida. Me lähdemme nyt etelän suuntaan ja kuljemme yhtenä muodostelmana ripeästi, mutta ei täydellä vauhdilla. Jos titaanit pääsevät lähelle, sitten mennään niin lujaa kuin lähtee. Vältämme taistelua. Etunenässä oleva joukko päivystää taisteluvalmiudessa siltä varalta, jos titaani saa jonkun taaempana ratsastavan kiinni. Sitten arvioidaan tilanne ja lähdetään taisteluun vain siinä tapauksessa, ettei lisätappioita synny, ja silloinkin vain muutama lähtee ja muut jatkavat eteenpäin. Minä ja Hanji johdamme joukkoa, seuratkaa meitä", hevosensa selässä ryhdikkäänä ja varman oloisena istuva mies puhui lujalla, voimakkaalla äänellä.
Sotilaiden hermostuneesta laumasta kuului hyväksyvää muminaa. Levi tarkisti vielä pikaisesti laskemalla, että kaikki olivat mukana, painoi sitten pohkeensa hevosensa kylkiin ja karautti eteenpäin. Me muut seurasimme perässä.
Kaikki näytti aluksi rauhalliselta, ja muutaman minuutin matkanteon jälkeen pelko tuntui jopa hieman hälvenevän sotilaiden katseista. Sitten me näimme titaanit, jotka juoksivat horisontissa meitä kohti valmiina hyökkäämään. Niitä oli kahdeksan, juuri niin kuin Hanji oli kertonut. Nielaisin. Olin toki nähnyt titaaneja aiemminkin, ja no, olin sellainen osin itsekin, mutta niiden kohtaaminen oli aina kylmiä väreitä nostattava kokemus. Ne juoksivat meitä kohti nopeasti, aivan liian nopeasti. Myös Levi huomasi sen.
"Kiihdyttäkää vauhtia", hän komensi joukkoa. Nopeus ja sen myötä myös välimatka titaaneihin kasvoi. Se oli hyvä merkki, mutta en vielä huokaissut helpotuksesta. Etäisyys ei yksin riittänyt pakoon pääsemiseen, siihen tarvittiin myös titaanilauman karistaminen tai vaihtoehtoisesti eliminoiminen.
Mutta sitten vasta alkoi elämä. Titaanilauman joukosta yksi teki suuren loikan eteenpäin ja alkoi neljällä jalalla juosta meitä kohti monta kertaa nopeammin kuin kukaan lajitovereistaan. Joku rääkäisi kauhusta.
"Täyttä vauhtia eteenpäin!" Levi karjaisi ja kiihdytti hevosensa huimaan kiitolaukkaan. Muut seurasivat esimerkkiä, ja pian koko joukko pinkoi eteenpäin niin lujaa, kuin miltei pillastuneiden hevosparkojen jaloista lähti. Siitäkin huolimatta neljällä jalalla meitä kohti säntäävä titaani oli nopeampi, ja välimatka pieneni kovaa vauhtia. Kun se oli enää vain pienen matkan päässä, se ojensi pitkän käsivartensa eteenpäin ja nappasi taaimmaisesta rivistä yhden sotilaan hevosen selästä suurella kämmenellään. Mies huusi apua yrittäen samalla turhaan rimpuilla ja potkia itseään ulos titaanin otteesta. Muodostelmaan jääneet sotilaat henkäisivät kauhusta, ja joku huusi äsken viedyn sotilaan nimeä.
"Helvetti!" Levi ärähti. "Hanji, sinä johdat joukkoa sen aikaa, kun olen poissa", hän määräsi. Sitten hän nosti molemmat jalkansa satulan istuinosalle, kääntyi kasvot kohti titaania ja ponnisti itsensä kaasulaitteen avulla lentoon kohti titaanin niskaa. Pidätin hengitystäni jännityksestä.
Miltei heti Levin noustua ilmaan hän ampui koukkupäisen vaijerinsa kiinni titaaniin. Titaani ei näyttänyt huomaavan sitä, vaan oli tuomassa aiemmin nappaamaansa, kauhusta sätkivää sotilasta kohti teräviä hampaitaan. Juuri, kun Levi oli muutaman vaivaisen metrin päässä tappavasta iskusta sen niskaan, se tajusi, mitä oli tapahtumassa ja nappasi Levin nopeasti kiinni vapaalla kädellään estäen tätä käyttämästä miekkojaan ja tekemällä tämän käytännössä puolustuskyvyttömäksi. Levi huusi. Niin tein minäkin.
"Fever is burning in his veins
Determined with courage, breaking the chains
Back against the wall under blood red skies
Prepared to fight until he dies."
- Stratovarius, Eagleheart
ESTÁS LEYENDO
If you fall, I'll catch || Ereri/Riren, FINNISH
Fanfic"Tuska, joka koituu siitä, että on menettänyt kaiken. Jokaisen unelman, jokaisen rakkaan ihmisen. Kaiken." Mitä tapahtuu, kun ihmiskunnan vahvimman murtumispiste viimein löytyy, mutta ainoa auttaja on viisitoistavuotias kakara joka ei kuitenkaan voi...
