Portinvartijat

2. Luku: Lupaus on lupaus

Kiitin kuskia kyydistä ja astuin ulos bussista, niin kuin muutkin lukiolaiset. Ovet suhahtivat sulkeutuessaan ja linja-auto lähti jatkamaan matkaansa yläasteelle. Lukiolaiset lähtivät ylittämään tietä yksitellen ja ryhmissä, ihan sikin sokin. Tähyilin Claudiaa, mutta en nähnyt tätä yhtään missään, vaikka kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt jäädä kyydistä muiden mukana. Katselin vielä hetken ympärilleni, ja kiirehdin muiden perään.

Koulullakaan en tyttöä nähnyt. Lahnasin ensimmäisen tunnin pöytääni liimautuneena, sillä minua oli vähän huipannut aikaisemmin. Pöytään kaiverretut kirjoitukset painoivat poskeeni kuvioita. Kaiverrusten lomassa luki rakkauden tunnustuksia ja perus "Mikko on homo" -tekstejä. Oli vaikea uskoa, että pöytien ääressä oli istunut plus 16-vuotiaita nuoria. Kello soi, ja luokkalaiseni vyöryivät ulos ovesta.

"Nita! Moi! Mitä sulla oli nyt ekalla? Mulla oli bilsaa", vaaleahiuksinen poika, Anton, huudahti heti kun astuin ulos luokan ovesta.

"Moikka. Mulla oli äikkää", tervehdin ystävääni, ja nähdessäni hänen omituisen mietteliään ilmeensä lisäsin: "Se puhekurssi."

"Aaahhaaaa", poika venytti oivaltavasti. "No mä mietinki miten en ite ollu siellä." Antonin nauru oli yhtäaikaa keveää ja kuplivaa. Se sai väkisinkin paremmalle tuulelle, jos sattui olemaan surkea päivä.

"Mites sinu bilsa?"

"Njääääh", poika kohautti olkiaan, "ei oo oikeen mun juttu. Liian tylsää."

"No miks ihmeessä sie olet sillä kurssilla?"

"Oli pakko valita jotain täyttökursseiksi. Ja bilsa oli kaikista vastenmielisin."

"Koska...?" kysyin kohottaen kulmiani, sillä huomasin hänen äänessään jotain omituista.

"Täh? Mitä koska?"

"Bilsa on kaikista vastenmielisin, koska...?" kysyin uudelleen, ja pyöritin kättäni ilmassa, jotta kundi ymmärsi jatkaa lausettani. Jätkä huokaisi haikeasti, ja tiesinkin syyn, ennen kuin poika ehti avata suunsa uudelleen.

"Aha. Eli Teuvon takia", naurahdin.

"Mistä sä arvasit?" kundi katsoi minua hieman ihmetellen. "Oonko mä sanonu sulle jo jotain?"

"Et. Mutta tuon huokaisun pystyi kääntämään Anton -kielestä suomeksi suoraan kuta kuinkin: "Ah siellä on komea nörtti jätkä, joka pelaa salibandya ja käy salilla viis kertaa viikossa ja käyttää niitä ihania Hugo Bossin partavesiä ja se viel-"

"Turpa kii", Anton nauroi ja minä nauroin mukana.

Olin tuntenut Antonin yläasteelta lähtien, ja meistä oli tullut oitis parhaita ystäviä. Anton oli aina - siis kirjaimellisesti, ihan aina - rento ja avoin. Kundin omin sanoin: ei tarvinnut olla kummoinen tutka, että hänen huomasi olevan homo. Ei sillä, että Anton olisi pukeutunut jotenkin hirveän huomiota herättävästi tai muuta vastaavaa. Päinvastoin. Kundi näytti ihan samalta ja jututkin olivat samanlaisia kuin muilla koulun heterojätkillä. Antonissa vain oli se jokin säväys, joka viestitti kyllä kaikille yhtä ja samaa.

Anton oli sanonut joskus, että se luultavasti johtui hänen opettelemastaan tavasta. Tytöt eivät olleet meinanneet jättää häntä rauhaan äänenmurroksen alettua. Niitä oli parveillut hänen ympärillään kuin mehiläisiä hunajapurkissa. Eikä Anton lisäksi pelännyt olla oma itsensä. Olin aina ollut tavattoman ylpeä ystävästäni.

"Itseasiassa se käyttää jotain Hugo Bossia. Sä selvästi tiesit..."

"Höpö höpö. Mie oon vaan meedio!"