Portinvartijat

1. Luku

Nykyhetki, Suomi

Inhottava, särisevä ääni tunkeutui tajuntaani. En tiennyt mistä se tuli, ja yritin sulkea sen pois peittämällä kasvoni peitolla. Hautauduin syvemmälle peittojen ja tyynyjen keskelle ja ummistin silmäni tiukemmin yhteen. Miksei maailma lakannut särisemästä?

Jossain vaiheessa tajusin äänen lähtevän herätyskellosta, ja hapuilin toisella kädellä kohti yöpöytää, josta mökä lähti. Huitaisin kellon vahingossa lattialle yrittäessäni sammuttaa sitä ja särinä lakkasi. Kuulin kuinka jotain vieri lattiaa pitkin kauemmas minusta ja ihanasta, pehmeästä valtakunnastani. Tapahan se oli tämäkin sammuttaa herätyskello.

Vielä viisi minuuttia, ajattelin, vaikka tiesin että minun pitäisi nousta ylös. Vilkaisin lattialle levinnyttä kelloa. Takakansi oli lentänyt huis helvettiin ja paristo pyörinyt parin metrin päähän läjästä, joka oli vielä hetki sitten ollut kello.

Ovenkahva vingahti, ja kuulin oven raottuvan.

"Olen hereilä!" mumisin unesta käheällä äänellä niin kovaa kuin pystyin ja nostin käteni ylös vakuutukseksi. Tosin en ollut varma, vakuuttelinko enemmän itseäni vai äitiä, joka jätti oven raolleen ja jatkoi sanaakaan sanomatta matkaansa keittiöön. Kuulin kuinka äiti avasi kahvinkeittimen kannen ja alkoi viruttamaan keitintä.

Pakotin silmäni auki. Tajusin olevani myöhässä vasta kun kännykkäni alkoi myös piipittää. Vedin vaatteet vauhdilla ylleni katsomatta edes kunnolla mitä ylleni pistin, mätkin laukkuuni päivän kirjat ja nappasin naulakosta takin, kaulahuivin ja kettupipon. Loikin keittiöön ja vedin talvisaappaita jalkaani samalla kun yritin tehdä itselleni leivän. Äiti katseli hetken touhujani naureskellen, kunnes hän päätti auttaa minua.

"Pue rauhassa. Mie tehen sulle tämän mukkaan" äiti naurahti, ja otti sekä leipäpussin että voiveitsen pois käsistäni. Äiti teki leipäni samalla kun minä jatkoin hyppimistäni keittiön ja huoneeni väliä. Vähän väliä unohdin jotain huoneeseeni, ja palasin kesken vaatteiden pukemisen hakemaan sitä minkä unohdin.

"Kiitof! Nähhään koulun jälkheen!" mumisin suu täynnä leipää, kun avasin ulko-oven ja lähdin, lopultakin, kouluun. "Nähhään!" äidin huuto kuului perääni. Ovi pamahti perässäni kiinni, ja yksi lampaista alkoi määkimään aitauksestaan minulle. Se oli mustavalkoinen ja sekarotuinen. Korvissaan lampaalla oli keltaiset läpyskät, jotka heiluivat puolelta toiselle sen pudistellessa päälleen leijailleita lumihiutaleita pois. Tunnistin sen jo kaukaa Lakritsiksi. Naurahdin, sillä se odotti, että tulisin rapsuttamaan sitä. Hellyin, menin aidan viereen ja ojensin käteni aidan silmukasta kohti sen musta valkoista turpaa.

"No heippa sulleki. Mie tulen taas illalla kattoon sinua" höpisin lampaalle hetken, ennen kuin lähdin kävelemään bussipysäkille. Lakritsi määkäisi vielä perääni ja en voinut olla hymyilemättä. Se ei ollut tyhmä eläin, ei sitten ollenkaan.

Oli helmikuu, ja aamut olivat alkaneet selvästi valostumaan. Lumihiutaleita tipahteli hiljalleen taivaalta, valo kimmelsi jo hangella ja pikku pakkanen teki säästä entistäkin mahtavamman! Oli sääli, että en voinut kävellä kouluun saakka. Asuin sen verran kaukana koulusta ja muustakin sivistyksestä, että minun piti kulkea joka paikkaan autolla. Paitsi bussipysäkille, joka sijaitsi kahden kilometrin päässä niin kutsutun "ison tien" varressa. Eikä se itseasiassa ollut edes bussipysäkki, vaan risteykseen asfaltoitu pieni levike.

Olin hujauksessa, jos siis 20 minuuttia laskettiin hujaukseksi, pysäkillä. Linja-autoa ei vielä näkynyt, joten en ehkä ollut vielä myöhästynyt. Varmistin ajan kännykästäni. Se näytti 7.40. Juuri kun laitoin kännykän takaisin taskuuni, bussin valot ilmeistyivät mutkaan ja pysähtyivät kohdalleni. Ovet avautuivat suhahtaen astuessani kyytiin.