Portinvartijat

Prologi

Vuosi 1407, Englanti

Mustahiuksinen tyttö istui muurin päällä ja katseli ohi käveleviä ihmisiä. Hameen pitkä valkea helma heilui kevyessä tuulessa, samoin hiukset ja jalat hipoivat melkein alapuolella kulkevien ihmisten hiuksia. Tyttö ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota, vaan katsoi suoraan eteenpäin, tyhjä katse silmissään. Aivan kuin ei olisi tästä maailmasta.

Pian toinen, tyttöä muistuttava, mustatukkainen mies ilmestyi muutaman metrin päähän muurin päälle kuin tyhjästä. Mies käveli muurilla rauhallisin askelin tytön luo vaaleat housut kahisten, katsomatta paljaisiin jalkoihinsa tai ojentamatta käsiään sivuilleen pitääkseen tasapainonsa. Hänellä ei ollut aikomustakaan tippua muurin päältä.

Mies pysähtyi tytön viereen, odotti saavansa tämän huomion horisontista, mutta niin ei käynyt. Kuin tyttö ei näkisi miestä silmäkulmastaan, kuin tyttö ei haluaisi pystyä näkemään häntä.

"On tullut aika", mies sanoi matalalla äänellä, tytön jatkaessa tuijotustaan horisonttiin.

"Tiedän", tytön ääni oli hauras, aivan kuin se olisi ollut pitkään käyttämätön.

"Miksi juuri minä?" tämä kysyi yllättäen ja kääntyi katsomaan vieressään seisovaa miestä.

Äänessä oli toivoton sävy. Lähes surullinen. Mies vain katsoi tyttöä silmiin, eikä sanonut hetkeen mitään.

"Tiedät sen paremmin kuin minä."

Tyttö nyökkäsi ja käänsi katseensa takaisin taivaan rantaan.

"Mutta se ei ollut minun syyni. Eihän?" tyttö kysyi melkein kuiskaten.

Mies ei vastannut, vaan käänsi hänkin päänsä kohti punertavaa horisonttia. Kadulla kulkeva väkijoukko velloi eteenpäin ja oli meluisaa, mutta silti tytön nyyhkäisy kantautui miehen korviin.

"Auta minua."

Mies melkein naurahti pyynnölle. "Miten minä muka voisin sinua auttaa?" tämä kysyi, puristaen käntensä rinnalleen puuskaan.

"Anna minulle vielä yksi suojeltava."

Mies vaikeni hämmentyneenä, ja tyttö käänsi päänsä nopeasti tämän puoleen. Ääneen oli virinnyt toivoa.

"Tiedät ettei minulla ole valtuuksia sellaiseen" mies murahti viimein, mulkaisten samalla mustahiuksista tyttöä ja hän käänsi katseensa tästä väkijoukkoon. "Ei ainakaan ilman esimiehen lupaa."

"Hanki sitten sellainen."

Mies murahti uudelleen, mutta tällä kertaa hän piti katseensa väkijoukossa.

"Aika ei riitä", hän sanoi hiljaa.

Vaikka kasvot näyttivät muuta, ääni oli vaitonaisen pahoitteleva.

"Minä tiedän sen", tyttö sanoi viileästi, "ja tiedän myös että tuo punapää tuolla kaipaisi suojelusta", tämä jatkoi, ja osoitti vilkkaalle kadulle pysähtynyttä yksittäistä jalalkulkijaa.

Tyttöä, joka tuijotti kahta hahmoa, joita hänen ei pitänyt nähdä. Mutta tyttö näki heidät. Näki paljon muutakin, joka hohti hahmojen lailla muurin päällä. Hän aavisti, mistä tummahiuksiset keskustelivat. Toisin kuin hänen olisi pitänyt, tyttö jatkoi tuijotustaan.

Miehen silmät rävähtivät tahtomatta suuremmiksi, kun hän huomasi kyseisen tytön. Kädet olivat yhä osittain puuskassa, nyt vain kädet puristivat hauiksia, tai pikemminkin porautuivat niihin.

"Mitä tarkoitat?" mies kysyi, pitäen äänensä vakaana.

"Minä näen sen, Daniel", tyttö vastasi, äänessään jotain kylmää.

"Minä tiedän", hän jatkoi, painottaen joka sanaa merkitsevästi.

Mies ei vastannut mitään, vaan tuijotti yhä väkijoukon keskellä seisovaa tyttöä. Ihmiset tönivät häntä kulkiessaan tämän ohi, tahallaan ja vahingossa. Aurinko valaisi tytön hiukset viimeisillä säteillään, saaden hiukset näyttämään oranssilta tulelta. Roihuavalta liekiltä.

"Aika käy vähiin, Daniel", mustahiuksinen tyttö kuiskasi jännittyneesti kuin peläten, että joku saattaisi kuulla hänen sanansa. "Sinun on valittava pian."

Mies hätkähti tytön sanoja, ja käänsi katseensa tähän. Mies yritti selvästi tajuta, mitä tämä tarkoitti. Kulmat menivät keskittyneeseen kurttuun, ääni melkein jylisi hänen puhuessaan.

"Miten niin 'minun on valittava'?" mies ehti kysymään, kunnes hän älähti ymmärtäessään tytön sanojen merkityksen. Kädet valahtivat sivuille ja hauiksiin oli jäänyt puristamisesta punertavat jäljet.

"Kuka? Missä? Siis...nytkö?"

Tyttö nyökkäsi.

"Tuolla pensaiden ja puiden keskellä. Siellä on joku. Tai jokin. En ole siitä ihan varma, en näe kasvoja. Mutta olen satavarma, että jos et nyt anna häntä suojelukseeni", tyttö sanoi kiihkoissaan viitaten punahiuksiseen tyttöön, "hän kuolee sen kynsiin."

Mies alkoi kävelemään edes takaisin muurilla, hieroen niskaansa ja otsaansa käsillään. Hän tiesi mitä pitäisi tehdä. Hänellä ei ollut varaa tunteiluun. Silti pelko ryöppysi hänen mieleensä ja se näkyi hänessä levottomuutena, lähes paniikkina.

"Daniel..." muurilla istuva tyttö kuiskasi nähdessään liikettä pensaikossa, ja hän alkoi nousta ensin varovaisesti kyyryyn. Hitaasti ja rauhallisesti.

"Daniel", hän toisti kovemmin, kun mies ei reagoinut.

"Daniel, sinun on päätettävä, NYT!" tyttö karjui.

Nyt mustahiuksinen tyttö seisoi muurilla tukevasti, valmiina ampaisemaan alas. Karjunta sai miehen havahtumaan, ja hän käänsi katseensa ensin vieressä seisovaan tyttöön. Sitten, juuri parahiksi, hän seurasi tämän katsetta punahiuksiseen tyttöön ja tummaan hahmoon. Hahmoon, joka hyppäsi tytön niskaan veitsi kourassaan. Näky sai miehen reagoimaan alle sekunnissa. Enää hän ei miettinyt mahdollisia seurauksia.

"Claudia Erafoksen tytär, luovutan suojelukseesi Louisa Isabella Thomasin tyttären Jumalan nimeen!"

Mustahiuksinen tyttö pongahti muurilta kohti huppuviittaista hahmoa, joka oli juuri tarttumaisillaan punahiuksisen tytön kurkusta kiinni. Mustahiuksinen tyttö suhahti hahmon ohi juuri kun tämä oli tarrautumassa kurkkuun, repäisi viitan hupusta hahmoa taaksepäin ja samalla hyökkääjän kasvot tulivat näkyviin.

"Sinä?!" mustatukkainen tyttö älähti, ja tyttö haki katseellaan tukea muurin päällä seisovasta miehestä, turhaan. Hän oli yhtä voimaton kuin tyttö itsekin.

Muurilla mies seurasi kahakkaa hievahtamatta, osaamatta liikkua. Mies tiesi, että hänen olisi pitänyt liikkua. Mutta hän havahtui vasta, kun taivas jyrisi raskaana heidän yllään. Mies kohotti kasvonsa taivaalle ja näki mustien pilvien kerääntyvän heidän ympärilleen.

"Mitä olet tehnyt?"

Mies luuli vain kuulleensa sen yksin. Mutta katsahdus mustahiuksiseen tyttöön osoitti, että tämä oli myös kuullut sen. Sekä punahiuksinen tyttö. Silmät olivat pelosta ja hämennyksestä ymmyrkäisinä.

Mies lausui anteeksipyynnön mielessään, ja sitten, varoittamatta, hän hyppäsi muurilta alas.

Ja otti siivet alleen.