Elossa vielä huomenna

6

"Kai sä edes petät takaisin?" Kuura tivasi, jolloin Paula nousi ylös, ja marssi makuuhuoneeseensa. Kuura harppoi tytön perään, joka istui jo hyvin pedatulla parisängyllä, kädessään Watchmen-sarjakuvaromaani.

"Vittu, et sä voi olla vihainen mulle siitä, että sun poikaystävä on perseestä", Kuura sanoi turhautuneena, kiskoen samalla hiuksiaan. Häntä raivostutti, ei kukaan saanut olla tuollainen hiljainen hyväksyjä. Paula ohitti jälleen Kuuran heiton, avasi vain kirjan ja alkoi lukea sitä ilmeettömänä. Kuura puri hammasta, hän ei kestänyt olla näkymätön, varsinkin kun syyllisyys velloi vatsanpohjassa.

"Mä tein sulle palveluksen!" Kuura huusi, ja kiskaisi kirjan Paulan kädestä, mikä sai tämän hätkähtämään. Kuura katsoi tyttöä haastavasti, toivoen että tämä edes huutaisi. Käskisi painua helvettiin, repisi vaikka tukasta. Kuurasta tuntui, että hän todella halusi saada turpaansa. Samalla hän ymmärsi, miltä niistä keski-ikäisistä kaljasiepoista tuntui, jotka ehdoin tahdoin menivät nakkikiskalle haastamaan riitaa.

Paula otti yöpöydältä toisen, paksumman kirjan ja laski katseensa siihen. Kuura kiljaisi turhautuneena, ja läimäisi senkin pois Paulan käsistä, joka poimi tyynesti jälleen uuden kirjan, jonka Kuura repi myöskin karjuen Paulan kädestä. Hän tarvitsi reaktion, hän ei kestänyt sitä, että Paula oli niin tyyni. Pakko siitäkin oli tuntua joltain. Ei Paula voinut olla päästä varpaisiin, rintalastasta selkärankaan, pelkkää tyyntä hiekkaa. Oli senkin sisällä pakko olla kuohuva meri.

"Sano vittu jotain!" Kuura huusi, hyppäsi Paulan päälle ja tarttui tätä hartioista, "Sä et ole terrakottasotilas, tee vittu jotain!"

Paula tarttui Kuuran ranteisiin ja kiskaisi tämän otteen irti hartioistaan. Hänen ilmeensä oli rauhallinen, mutta jokin siinä teki selväksi, että Kuuran olisi parempi lopettaa riehuminen. Tytön koko olemus huokui auktoriteettia, ja Kuura tunsi itsensä koiraksi, jota sen omistaja yritti ojentaa.

"Sä olet paskaa!" Kuura kiljaisi, ja sylkäisi Paulan kasvoille. Ennen kuin hän huomasikaan, Paulan nyrkki osui hänen poskipäähänsä, ja Kuura lennähti iskun voimasta sängylle.

Kuura piteli kuumottavaa, jomottavaa poskeaan, ja haukkoi henkeään. Paula katsoi kättään kuin varmistaakseen, että rystyset olivat ehjät ja suuntasi sitten ulos huoneesta, jättäen Kuuran yksin sängylle.

Kuura ei olisi koskaan uskonut, että Paula olisi lyönyt häntä. Tyttö kun ei vaikuttanut siltä, että käyttäisi koskaan väkivaltaa ratkaisuna, mutta Paulankaan sietokyky ei ollut rajaton. Vaikka Kuura oli järkyttynyt, hän tunsi pientä voitonriemua kivun lävitse; hän oli saanut Paulasta esiin puolen, jota harva oli nähnyt.

Paula palasi takaisin pienen pyyhkeen ja pakastehernepussin kanssa, istuutui sängylle, ja ojensi sen Kuuralle, jonka sininen takkupehko levittyi viuhkan lailla tummaa päiväpeittoa vasten.

"Paina tällä, niin turvotus laskee", Paula neuvoi, ja Kuura painoi kylmää poskelleen. Hän oli aina inhonnut pakastepusseja, niiden kylmyys oli jäätävää, kovaa ja muhkuraista. Aivan toisenlaista kuin vaikkapa talvipakkasen, joka korkeintaan vain vihloi.

Kuura tarkkaili Paulaa, joka katseli käsiään mietteliäänä. Hän välillä avasi suutaan, kuin aikoen pyytää anteeksi, mutta tuli sitten aina viime tipassa toisiin aatoksiin. Vino hymy kohosi Kuuran kasvoille.

"Barbaari", Kuura sanoi, ja Paula naurahti. Hän avasi hiuksensa, ja lysähti makuulle, ikään kuin helpottuneena. Paulan vaaleat hiukset olivat pidemmät kuin Kuuran, ja hänen kasvonsa olivat tämän kyynärvarren kohdalla.

"Sä ansaitsit sen", Paula sanoi, eikä Kuura väittänyt vastaan. Hän kääntyi katsomaan huoneen kattoa, ja molemmat makasivat hetken hiljaisuuden vallitessa. Sade ulkona oli lakannut.

"Turhaa paskaa", Kuura sanoi lopulta, ja heitti pakastepussin pyyhkeineen sängyn laidan yli. Paula huokaisi, muttei noussut siivoamaan Kuuran jälkiä, vaan keskittyi hieromaan rystysiään.Kuuran poski oli edelleen kylmyyden puuduttama, kun Paula käänsi katseensa häneen. Tytön silmissä sykki epävarmuus, mitä Kuura ei ollut niissä aiemmin nähnyt. 

"Mä en ole koskaan rakastanut Aleksia", Paula sanoi tuskastuneena ja äkkiä, kuin olisi repäissyt laastarin iholtaan, ja käänsi sitten katseensa takaisin kattoon.

Kuuran teki mieli sanoa, että kyllä hän sen tiesi, mutta antoi katseensa levätä Paulan vahvassa profiilissa. Tämän nenä oli kaikessa siroudessaan näyttävä, ja täyteläinen ylähuuli oli merkittävästi alahuulta isompi. Siinä missä vahvat kulmat, myös Paulan luumuun taittava suu loi voimakasta kontrastia tytön kasvoille. Paula oli kaunis.

"Mä en ole koskaan rakastanut ketään", Kuura sanoi mietteliäänä, ja vasta sanottuaan sen ääneen, hän todella ymmärsi sen olevan totta. Kyllä hän tunsi lämpimiä tunteita äitiään ja isäänsä sekä Suthatia kohtaan, mutta ei hän ollut koskaan edes harkinnut laittavansa toisen tarpeita omiensa edelle, saatikka sitten tuntenut mitään kiinnostusta kummempaa. Hän vain oli, kulki mukana tai juoksi päin, muttei koskaan ollut tarttunut kehenkään.

Kuura naurahti sopimattomasti tuntiessaan Paulan kapeiden sormien kietoutuvan yllättäen omiensa ympärille. Tämän iho oli lämmin ja sileä, aivan toista kuin Kuuran kädet, jotka olivat aina kuivat ja haavoilla.

"Sä et ole uskaltanut", Paula sanoi, katsoen Kuuraa tutulla vaikeaselkoisella tavallaan. Hän sulki silmänsä, päässä risteili liikaa ajatuksia, joista ei saanut kiinni.

"En niin", Kuura kuiskasi lopulta, ja puristi tiukasti Paulan kättä.