Elossa vielä huomenna

7

Kuura heräsi tukkoiseen ja sumuiseen oloon. Pää tuntui painavalta, ja suu oli kuivempi kuin Sahara hiekkamyrskyn jäljiltä. Hänellä ei ollut aavistustakaan paljonko kello oli, tai missä vaiheessa kalenteria mentiin. Paula makasi hänen vieressään, alaripset puskivat esiin yläripsien alta, vaikka hänen luomensa olivatkin suljetut.

Paula oli jotain, mihin Kuura halusi kovasti koskea, mutta ensimmäistä kertaa elämässään hän ei uskaltanut. Paljastettuaan itsestään tytölle jotain niin henkilökohtaista, hän tunsi olonsa hyvin haavoittuvaiseksi. Se oli Kuuralle vierasta, yleensä hän ei halunnut antaa itsestään mitään syvempää, vaan enneminkin kasvatti piikikkäämpiä ruusupuskia ympärilleen, jotta kukaan ei uskaltaisi tulla kaivelemaan niiden takana piileskelevää olentoa. Heikkouden myöntäminen oli kuitenkin vahvistanut Kuuran tunteita vaaleaa tyttöä kohtaan, ja hän ymmärsi, että oli jo liian myöhäistä paeta. Hän halusi alkaa saksia köynnöksiä pois ympäriltään, ja antaa itsensä Paulalle. Paula ehkä voisi vielä pelastaa hänet.

Kuura huokaisi, oli jo hipaisemassa Paulan hiuksia pois tämän kasvoilta, kun tyttö avasi silmänsä. Tämän ripset jäivät unesta kiinni toisiinsa, ja vaikka hänkin vaikutti olevan sekaisin ajasta sekä paikasta, Paulan kasvoillaan lepäsi silti tuttu varmuus ja vakaus.

"Hei", Kuura sanoi hieman hymyillen, Paula hymyili tämän ohitse vastaukseksi ja vilkaisi puhelimensa kelloa. Kello oli kymmenen illalla, ja Kuura näki Aleksin lähettäneen Paulalle kaksikymmentä viestiä, ja soittaneen seitsemän kertaa.

"Vittu, menee ensi yö ihan valvomiseksi", Kuura huokaisi huvittuneena Paulan laskiessa puhelimensa, ja hieraisi kasvojaan, "Nukun yleensä ehkä joku neljä tuntia yössä, en ole ikinä tajunnut niitä ihmisiä jotka voi nukkua monta päivää putkeen. Tietysti jos on masentunut tai - "

Paula nousi istumaan, pörrötti hiuksiaan ja sitoi ne nopeasti nutturalle. Hän painoi käden otsalleen, ja katsoi Kuuraa kulmiensa alta.

"Sun pitää lähteä."

Kuura naurahti, mutta huomatessaan Paulan olevan tosissaan, hän nousi istumaan ja tunsi kylmän tunteen vatsassaan.

"Eikä pidä", Kuura naurahti.

"Kyllä pitää", Paula sanoi, ja nousi jaloilleen. "Saat multa kyllä takin ja kengät."

Paula suuntasi ulos makuuhuoneesta, Kuura loikkasi kauhuissaan ylös ja kiiruhti tämän perään. Paula seisoi keittiössä, katsellen kaappiensa sisältöä mietteliäänä, kuin tehden inventaariota.

"Miksi?" Kuura kysyi ja korotti ääntään peittääkseen hermostuneisuuden. Ei hän halunnut lähteä, täällä hänestä tuntui oikealta.

Paula nielaisi, ja kääntyi sitten katsomaan tiukasti Kuuraa, joka puristeli käsiään nyrkkiin. 

"Koska mä haluan että sä lähdet," Paula sanoi, ja tyttö näytti enemmän vaihdokkaalta kuin koskaan aiemmin.

Paula käänsi katseensa takaisin kaappinsa sisältöön, Kuura huomasi pujottavan kätensä hiuksiinsa ja takertuen sormillaan niihin niin, että päänahkaan sattui. Hän ei halunnut, ei, tämän ei pitänyt mennä näin.

"Miksi?" Kuura kysyi, eikä hän oikeastaan halunnut tietää vastausta. Paula puristi kaapin kahvoja, ja lukitsi katseensa Iittalan maustepurkkiin. Koska Paula ei vastannut, Kuura nosti äänenvoimakkuuttaan ja kysyi saman kysymyksen uudestaan.

"Koska mulla on elämä", Paula sanoi niin rauhallisesti kuin osasi, "Ja koska sä yrität saada mut ohittamaan sen. Mä en jää seisomaan asemalle vain katsoakseni, kuinka junat menevät ohitse, eikä tule takaisin enää samanlaisina."

Kuura purskahti nauruun, "Mitä sä puhut?" 

Paulan rystyset muuttuivat valkoisiksi, ja hartiat hieman lysähtivät, eikä Kuura nähnyt hänen kasvojaan, koska kaapin ovi jätti ne taakseen.

"Sä olet mahdoton, mutta kaikessa hulluudessasi ennalta-arvattava. Sä olet hurrikaani, tulet ja sotket", Paula ärähti, ja läimäisi oven kiinni, "Mä en halua hurrikaaneja."

"Ollaanpa sitä niin saatanan runollisia!" Kuura sanoi ivallisesti, huultaan purren. Hän tunsi olonsa loukatuksi, Paulan piti olla erilainen. 

"Sulle tihkusateetkin on liikaa!" Kuura kiljaisia ja paiskasi Paulan baarijakkaran kumoon. Hän toivoi, että se jättäisi kokolattiamattoon jäljen. Paula katsoi kaatunutta baarijakkaraa kädet puuskassa, ja nosti sitten katseensa Kuuraan, joka repi kirjoja alas Paulan hyllystä raivoissaan, toivoen että jokin menee rikki.

"Johtuuko tämä siitä mitä Aleksi teki mulle?" Kuura kysyi heilutellessaan kädessään valokuvakehystä, jossa oli kuva kultaisesta noutajasta suurella trampoliinilla. 

Paula puuskahti, "Ei se tehnyt sulle mitään."

"Vittu mä vihaan sitä", Kuura sanoi ja paiskasi kehyksen takaisin paikalleen. Hän oli purrut huultaan niin kovaa, että maistoi veren. "Sä et haluaisi että mä lähden jos sulla ei olisi Aleksia."

"Sä olet manipuloiva", Paula huokaisi kyllästyneenä, "Ja helvetin lapsellinen."

"Ja sä olet yksi vitun kontrollifriikki!" Kuura kiljaisi, paiskasi pienen laatikon alas hyllystä ja lähti vauhdilla eteiseen. Hän kuuli Paulan askeleet takanaan, joten hän riuhtoi kaikki takit alas seinältä koukkuineen, ja potki kenkiä sivuun kenkätelineestä vetäessään tennaria jalkaansa.

"Kuura - " Paula aloitti, mutta Kuura työnsi ulko-oven auki raivosta täristen, ja loi Paulaan katseen, jota tyttö hieman sävähti. 

"Vitun onnellista loppuelämää", Kuura sihahti, ja paineli ulos ovesta. Viimeinen asia mitä Kuura näki Paulasta, oli tämän tuttu, tutkimaton ilme.

Maa oli kostea päivän sadekuurosta, ja Kuura tunsi kengättömän jalkansa villasukan kastuvan. Hän ehti harppoa vain muutaman askeleen, ennen kuin kääntyi katsomaan Paulan taloa, kohotti keskisormensa korkealle ilmaan ja alkoi huutaa suoraa huutoa. Jotain hänen sisällään oli mennyt rikki, ja hän vihasi Paulaa niin paljon, että se sai hänet melkein polvilleen.

"Vitun vitun vittu!" Kuura karjaisi, potkaisi edessään olevaa käpyröykkiötä ja lähti suuntaamaan metsää kohti, mistä oli alun perin Paulalle löytänytkin. Ei mennyt kauaa, kun hän ei enää jaksanut niellä kovaa palaa kurkussaan, vaan antoi kyynelien virrata poskille lohduttomana virtana. Kuura hoki vittua, ja iho meni kananlihalle tuulesta, joka puhalsi puiden välistä. Hän tarvitsi viinaa, essoja, subua tai edes röökiä. Mielellään noita kaikkia, jotta hän saisi Paulan päästään ja kurottua mustan aukon sisällään umpeen.

Yhtäkkiä Kuura huomasi soran vaihtuvan puuksi, ja tajusi olevansa sillä sillalla, jossa oli Paulan alun perin tavannutkin. Hän laski kätensä sillan kaiteelle ja antoi itsensä romahtaa sitä vasten. Hento vartalo tärisi itkun voimasta, ja hänen kylkeään pisti. Tuuli sekoitti sinisiä, takkuisia hiuksia.

Vesi kulki eteenpäin tasaisena, tummana virtana. Jossain se varmasti yhtyi järviin tai jokiin, lopulta ehkä mereen. Kuura repi ainoan tennarinsa jalastaan, ja heitti sen sillan yli. Kuului molskahdus ja tennari katosi näkyvistä. Hetken Kuura oli näkevinään kaikki ne kultaiset akvaariokalat, jotka lapset olivat vuosien saatossa kyseiseen virtaan vapauttaneet, mutta ne katosivat pinnan alle yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin.

Kuura oikaisi itsensä. 

"Vitun silta",  hän kuiskasi ja pinkaisi juoksuun. Kuura ei halunnut enää olla yksi niistä veteen hukkuvista kaloista.