Things will get easier

1. Ensimmäinen kappale - alku on vaikein

"Hyvää huomenta, istukaa ja tehkää itsenne mukavaksi olkaa hyvä" sanoin kannustavasti. Sisäisesti haluaisin vain huokaista. Olen aivan kamalan väsynyt. En ole nukkunut sitten... ei en saa ajatella sitä. Olen nukkunut lähiaikoina niin huonosti että se rupeaa vaikuttamaan minun päivä rutiineihin. Hörppään neljättä kahvikuppia lempi mukistani. Pakotan itselleni hymyn tapaisen kasvoilleni ja kysyn mahdollisimman lempeästi "Miten sinun aamusi on mennyt ?". Ristin jalkani ja lasken kahvikupin pöydälle jotta minun olisi helpompi kirjoittaa. "Kai ihan hyvin. Minä olen vain hieman väsynyt" Oliver Johnson kertoo. Johnson on yksi lempi asiakkaistani. Hän on todella terävä, mutta häntä vainoaa menneisyyden varjot. "Oletko nähnyt lähiaikoina painajaisia ?" Kysyn hieman ylimielisen kuuluisesti, sillä tiedän että hän vastaa kyllä. "No...itseasiassa kyllä. Ne ovat todella toden tuntuista ja herään huutoni." Johnson kertoo. "Mitä näet unissasi ? Ovatko ne muistoja vai kenties uusia pelkoja ?" Kysyin ammattimaisesti. Pidän kovasti työstäni. Tykkään olla terapeutti. Olen aina ollut kiinnostunut ihmisten tavoista, reaktioista ja ajatuksista sekä haluan auttaa toisia. Johnson korjaa asentoaan, hän nostaa jalat pöydälle ja vetäytyy syvemmälle sohvalle. "Yleensä näen samoja unia kuin ennenkin. Olin pieni ja olin juuri menettänyt vanhempani. Tätini otti minut huostaan, tai hänet käytännössä pakotettiin. Hän ei pidä lapsista, eikä hänellä ja hänen miehellään ole niitä. Oli kylmä, pakkasta oli ainakin 15 astetta. Istuin sisällä mukavalla sohvalla ja syön keksejä jotka olin salaa ottanut kaapista. Sitten yht'äkkiä tätini tulee kotiin ja alkaa huutamaan minulle, miksen ole tehnyt vielä lumitöitä ja hakannut halkoja, hän ottaa minua kädestä ja heittää minut ulos. Jouduin olemaan koko yön ulkona ja oli niin kylmä. Näin siis unta miten makasin kylmissään lumihankeen kaivamassa iglussani. Tätini kuitenkin joutui vankilaan muutama vuosi tapahtuneen jälkeen, siis hän joutui työpaikalla ongelmiin ja oli kuulema riehunut siellä sihen malliin että istui vankilassa parisen vuotta. Minä kerkesin siinä ajassa valmistua kouluista ja pääsin aloittamaan oman elämän. " Johnson näytti surulliselta "Tunnetko olosi paremmaksi nyt kun olet jakanut pahoja uniasi minun kanssa ?" Näin alkaa meidän Terapia tunnit yleensä. Hörppään kahvia ja valmistaudun hänen tuleviin tunteiden purkauksiin.

Oliver Johnsonin jälkeen oli vielä 2 potilasta, toinen oli uusi ja toinen vanha tuttu, hän on tehnyt läpimurron ja lopettaa pian terapian. Sen jälkeen kävin lounaalla ja jatkoin vielä 4:n potilaan kanssa terapiaa.
Päivät ovat ruvenneet seuraamaan toisiaan. Herään, juon litran vettä, menen töihin, juon kahvia, palaan kotiin juon lisää vettä ja kahvia ja istun sohvalla tai yritän lukea kirjaa tai katsoa tv:tä, en osaa syödä enään. Eilen sain syötyä banaanin ja sitä edeltävänä päivänä jogurtin. En muista sitä edeltäviä päiviä.
Nyt olen kotona ja istun sohvalla mitään näkemättä. Juon kahvia ja mietin miten minun elämäni meni tähän. Nousen sohvalta ja kietoudun vilttiin. Jätän kahvimukin sohvapöydälle ja menen terassille. Elämä ympärilläni tekee minut eloisaksi. Siitä on reilu 2 viikkoa kun erosin hänestä. Enkä ole itkenyt kyyneltäkään sen jälkeen. En tunne että tarvitsisin itkemistä. En oikeastaan tunne yhtään mitään. Huokaisen. Minulla on ikävä häntä.
Ei. Eikä ole. Meillä on ongelmia joita ei voi selvittää. Hän petti sinua! Alitajuntansa huutaa minulle. Hän teki sen ainoan teon, jota et ikinä tulisi antamaan anteeksi. Hän tiesi sen ja teki sen kahdesti! Alitajuntaani huutaa minulle. Huokaisen ja tajuan olevani kylmissäni. Menen takaisin sisälle ja huomaan että sisällä on pilkko pimeää. Laitan olohuoneen television päälle. Laitan äänet siitä pois päältä. Sitten menen stereoideni luo. Liitän puhelimeni niihin ja laitan rauhoittavaa musiikkia soimaan. Jäin paikoilleni seisomaan. Mitä seuraavaksi ? Kellokin oli vasta puoli kahdeksan. En halua mennä ulos, minun tuurilla hän tulisi vastaan. Huokaisin uudelleen ja menin eteisen peilin eteen. Pidin aina ranteessa ylimääräistä ponnaria varmuuden vuoksi. Tein nopean, sotkuisen nuttura. Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon katsoin itseäni kunnolla peilistä. Näytin riutuneelta. Silmien alle oli muodostunut mustat rinkulat. Poskiluut näkyivät selvemmin kuin aikaisemmin. Minulla oli huppari ja farkut päällä joten en voinut nähdä olinko laihtunut muualta, joten menin makuuhuoneeseeni. Heitin hupparin pois ja vaihdoin päälleni narutopin. Valitsin siihen sopivat yö-shortsit ja vaihdoin ne päälle. Annoin vaatteiden olla lattialla, jos myöhemmin tarvitsen jotain tekemistä, voisin laittaa ne kaappiini, jonka järjestelin eilen uudelleen, kolmesti. Menin peilin eteen. Solisluut näkyivät selvemmin. Olkapäissä oleva luu törrötti hieman. Kädet hieman roikkuivat, lihakset surkastuu jos ei käy salilla. Salilla! Voi ei. Olen unohtanut kokonaan. Voisin mennä huomenna sinne... keskityin uudelleen itseeni. Olen selvästi laihtunut mutta kuinka paljon ? Kävelin kaikessa rauhassa vessaan ja vedin lavuaarin alta vaa'an. Nousin vaa'an päälle ja odotin hetken. Samalla mietin mielessäni, viimeksi kun menin vaa'alle painon... 67 kg. Haluan olla hyvässä kunnossa, mutten halua liikaa lihaksia.
Vaaka piippasi kun oli saanut tuloksen ja nyt vilkaisin alas, vaakaa päin jotta näkisin kuinka paljon painan.
Mitä ? Kuiskasin kauhuissani. Mutta, eihän tuo voi olla mahdollista..! Mietin kauhuissani.

|Kertokaa ihmeessä mitä piditte. Liian pitkä ? Liian lyhyt ? Kirjoittelen pian lisää - kiitos kun luit ! :) |