May the wind blows|| In finnish

001

Olivia: Pelkäsin aika-ajoittain asumista kotona. Pelkäsin, että äiti kuolisi niinkuin isä. Pelkäsin myös, että isoveljeni Connor kuolee. Isä oli jo lähtenyt ikuiselle kiertomatkalleen. Joskus nukkuminenkin oli pelottavaa, sillä painajaisissani näin usein saman toistuvan kaavan kuinka kaikki läheiseni sekä myös isä kuolivat, mutta itse vain katselin tapahtumaa lasin läpi pystymättä tekemään yhtään mitään. Säälittävää, olin säälittävä.

Uusi isä, Sebastian. Hän oli ihan mukava, mutta ei niin täydellinen kun isä oli ollut. Äiti meni uusiin naimisiin vain pari vuotta isän matkalle lähdön jälkeen, mikä sai minut vihaiseksi äidille. En alkuun pitänyt siitä että äidillä oli muu mies kuin isä.

Connor. Isoveljeni Connor oli huolehtivainen, makuuni ehkä vähän liiankin. Mutta se oli ihan söpöä kun olin kolmosluokkalainen kahdeksanluokkalainen isoveljeni saattoi minut suojatien yli joka ikinen aamu. Kaikki eivät olisi tehneet niin, en välttämättä itsekkään, joten ihailin veljeäni. Hän ei välittänyt mitä muut sanovat toisin kuin minä. Minua oli aina helppo manipuloida ja arvostella, koska uskoin kaiken.

Maailman kerrottiin olevan kylmä ja vaarallinen paikka, jossa tapahtuu pahoja asioita. Pienempänä en tainnut uskoa sitä, mutta vanhempana uskoin kun koin sen.

Havahduin ukkosen kovaääniseen jyrinään ulkona ja nousin istumaan sängylleni tuijotellen hetken aikaa kaarevasta ikkunastani pihamaalle. Rakastin ukkosta. Hypähdin ylös pehmeältä sängyltä mahdollisimman hiljaa, sillä herätyskelloni mukaan kello läheni kolmea aamuyöstä. Tepastelin rappuset alas alakertaan vetäisten matkalla naulakosta isäni lämpimän harmaan värisen bomberjacketin. 'Isä' ei ollut oikeasti isäni, mutta sen jälkeen kun Sebastian eli oikea isäni kuoli auto-onnettomuudessa ollessani 3-vuotias olen kutsunut äitini uutta miestä isäksi. Sellainen hän minulle oli.

Kiedoin takin paremmin ympärilleni ja avasin raskaan etuovemme kuistille. Ovi naksahti hiljaisesti selkäni takana kiinni kun kävelin vaaleanpunaisten Crocsieni luokse laittaen ne sitten jalkoihini. Kuistimme oli suuri ja vaalea samoin kuin talomme, talo oli väriltään vaalean vihreä ja moderni sisustukseltaan.

Alkusyksy täällä Vancouverissa ei tuntunut olevan ainakaan hirveän viileä, mitä nyt pystyin toteamaan niin yhden tai kahden päivän kokemuksellani. Pihamme oli suurikokoinen, mutta se näytti karulta ja tyhjältä silmiini. Ainoa mukava asia pihalla oli talon takana sijaitseva uima-allas.

Harpoin kapeaa pihatietämme pitkin jalkakäytävälle, jääden sitten katselemaan ja kuuntelemaan suu auki ukkosta, jota olin aina ihaillut. Mieleeni tuli hauska juttu Thorista ja naurahdin itselleni ääneen kuin mikäkin höntti.

Mieleeni juolahti käydä pikaisesti puistossa katsomassa pientä lampea, jota olin jo käynyt ihailemassa aikaisemmin, mutta tuntui että se saattaisi näyttää hienommalta vielä ukkosella kuin päivän valossa.

***

Puistoon päästyäni istahdin huteralle penkille aivan lammen ääreen ihaillen lammen kemmeltävää pintaa omissa ajatuksissani. Nostettuani katseeni lammesta meinasin tipahtaa lampeen, sillä näin toisella puolen lampea tuntemattoman nuoren näköisen mieshenkilön.

Jätkä näytti jumalalta, mutta jokin hänessä sai selkäpiin karmimaan. Tuolla oli suklaanruskeat kikkuraiset hiukset, jotka meinasivat kokoajan tippua hänen kasvoilleen. Kyseinen jätkä oli pitkä ja lihaksikkaan näköinen, joka teki tuosta entistä vaarallisemman näköisen. Jo siinä vaiheessa tuon harmaista silmistä katosi loputkin inhimillisyyden rippeet kun näin tämän hymyilevän myrkyllisesti katse minussa. Kun sain ajatukseni kasaan tajusin, että nyt olisi viimeinen tilaisuus ottaa jalat alle todellakin, tuolla miehenalulla ei selvästikkään ole kirkkaat ajatukset tällä hetkellä mielessään.

Loikkasin hieman peloissani penkiltä ylös lähtien juoksemaan puistosta pois vilkaisten taakseni ja huomasin miehen juoksevan takanani, saaden kyllä minua kokoajan kiinni. Mies juoksi aivan järkyttävän lujaa, sillä en minäkään mikään hidas ole, harrastanhan yleisurheilua. En ollut ikinä nähnyt kenenkään juoksevan noin lujaa kuin tuo mies, jonka hiukset olivat liimaantuneet ilmavirrasta pään takaosaan.

Huomasin liian myöhään oksan jalkojeni juurelta ja kompastuin juuren tömähtäen tamppaantuneelle polulle mahalleni ikävästi. Nostin itseäni käsilläni ja olin jo valmiina lähtemään uudestaan juoksuun kun tunsin nousevani ilmaan ja sen jälkeen paiskaantuvani polun reunassa olevaa penkkiä vasten.

Suustani pääsi tukahtunut kiljahdus ja aloin katselemaan ympärilleni täristen kyynelten ollessa jo lähellä. En nähnyt ketään edessäni, mutta kuulin hiljaisen ja sihisevän kuiskauksen oikean korvani juurella: "Tiedän että pidät leikistäni." Järkytyin sanoista ja käänsin pääni äänen suuntaan, mikä oli virhe sillä säikähdin miehen kasvoja ja hymyä joka paljasti välkehtivät terävät kulmahampaat. Nousin ylös peruuttaen kyyneleet silmissäni taaksepäin, niinkuin pääsisin sillä pakoon tuota miestä jonka kasvoilla lepäsi vieläkin mielipuolinen hammashymy.

Räpäytin silmiäni, eikä mies ollut enää samassa paikkaa kun äsken ja mielessäni kävi se että kaikki tämä olisi ollut mielikuvitukseni tuotetta, kunnes tunsin viileiden sormien kuljeskelevan paljaalla kaulallani kuin etsien jotain. Jämähdin paikoilleni idioottina ja kuulin miehen naurahtavan hiljaa ennenkuin hän painoi hampaansa kivuliaasti kaulalleni.

Moii! Mielipiteet ja neuvot olis tosi kivoja, koska mulla on aina jotain kehitettävää kirjoittamisessa. OON MUUTEN ERITTÄIN PAHOILLANI JOS AIKAMUOTO VAIHTELEE, YRITÄN PARANTAA TAPANI🙏 Oon tän kyllä monta kertaa lukenut läpi ennenkuin nyt julkaisin, mutta en oo välttämättä huomannut kaikkia kirjotusvirheita ja aikamuotojen heittoja, joten kertokaa jos niitä löydätte😅.

~747 words.

Mutta juu mitä pidätte? Jatkaisinko tätä?

-Sonya❤