May the wind blows|| In finnish

002

Moi c:. Laitoin tohon ylös biisin jota kuuntelin tässä kun kirjottelin ja mulle ainakin jotenki tulee ihan sika hyvä fiilis tosta biisistä, että tekis vaan mieli hyppiä ylösalas kokoajan mut en tiä tekeekö toi kenessään muussa samanlaista reaktioo xdd okei tässä nyt tää luku kuitenkin👼.

Olivia: Kipu lävisti kehoni kun tuo tuntematon mies upotti terävät hampaansa kaulaani alkaen litkiä vertani. Kirkaisin vetäisten itseäni irti miehestä joka oli tarttunut toisella kädellään minuun ja kietonut sen ympärilleni ilmeisesti estämään pääsemistäni kauemmas. Ja se toimi, ikävä kyllä en päässyt mihinkään. Jalkojani alkoi heikottaa ja retkahdin löysäksi, kun päässäni alkoi tykyttää sekä särkeä vietävästi. Hetkeä myöhemmin kaikki pimeni ja ajauduin tiedottomuuteen.

***

Silmäni alkoivat avautua hitaasti ja tunsin itseni heikoksi kun valo sokaisi silmiäni ja puristin ne kiinni alkaen nyyhkyttää kun kaulassani tuntui taas hirveää kipua, mutta onneksi se verenimijä oli vissiin lähtenyt ja minä makasin mahallani ruohikolla pehmoisesta ja kutittavasta alustasta päätellen. Avasin uudestaan silmäni ja katsoin varovasti ympärilleni kohottaen kulmiani hiukkasen, sillä en ollut todellakaan nyt siellä missä muistin olevani viimeksi. Olin nyt paljon synkemmässä metsässä ja ympärilläni oli suuria tummalehtisiä puita. Kaikkialla oli vihreää ja erivärisiä sekä erikokoisia kukkia kasvoi siellä täällä.

Nousin varovasti istumaan ja siitä seisomaan, tuntien taas sen vietävän tykytyksen päässäni ja huokaisin puristaen päätäni repien samalla hiuksiani.

Pakotin itseni pystyyn ja lähdin kävelemään huterin askelin eteenpäin metsässä tietämättä mihin päätyisin. Nieleskelin ja pyyhin kyyneleitä joita norui hitaasti poskillani kun tallustelin pehmeällä maalla eteenpäin.

Lopulta päädyin jonkun suuremman autotien varteen josta päättelin että en ollut herätessäni todellakaan puistossa vaan ihan jossain muualla. Tuijotin vain eteeni tielle, jossa humahteli autoja ohi suurella kilometrinopeudella ja mieleeni juolahti elokuvista se kun nuoret naiset liftaavat matkalaukkujen kanssa tien reunassa ja päätyvät sitten jonkun komean miehen avoauton kyytiin. Itse kun rupesin tuolloin liftaamaan päädyin vanhan parrakkaan miehen auton rämään, joka piti kovaa sekä rämisevää ääntä ja minusta tuntui silloin, että auto sammuisi missä vain vaiheessa kun mies ajoi suunnilleen kahdeksaakymppiä vanhuksellaan. Mies selitti, että auto oli oikea helmi, eikä ollut enää montaa samanlaista jotka kulkisivat. Päädyin vain nyökkäilemään miehelle, joka tuntui olevan kiinnostunut autoista siis, vanhoista autoista.

Havaduin mietteistäni kun vanha mies kysyi minulta, että mihin tuo veisi minut. Mutisin jotain hiljaisesti ennenkuin tokaisin lyhyesti: " Vancouverin keskustaan vaan." Kuulin miehen hymähtävän jotain itsekseen ja huokaisin hiljaa painaen otsani ikkunan lasia vasten.

***

"Hei, likka kuules jätän sut tähän", miehen ääni mutisi vieressäni ja sen jälkeen joku tönäisi minua hiljaa saaden minut heräämään kevyestä unestani. Katsahdin ympärilleni ja kohtasin vanhan miehen virneeseen levinneet kasvot. Tuijotin miestä hetken muistaen sitten että olin liftannut ja päätynyt tuon miehen autoon. "Ai niin joo, no tuota kiitos paljon", mutisin hiljaisesti ja raaputin niskaani hieman ymmälläni edelleen. "Eipä kestä", mies totesi möreällä äänellä ja nousin autosta kiittäen miestä vielä kerran. Sen jälkeen suljin auton oven ja mies hurutteli pois autollaan jättäen minut katselemaan ympäristöä, joka ikävä kyllä näytti tuntemattomalta.

Mielessäni ei ollut käynyt vielä, että paljonkohan kello mahtoi olla tai että miten huolissaan kotiväki olisi kun en ollutkaan nukkumassa sängyssäni. Puuskahdin itselleni pyöräyttäen silmiäni ja tungin käteni isän takin taskuihin etsien kolikoita. Löysinkin viiden euron edestä euron kolikoita ja hymähdin jääden odottamaan taksia jonka voisin pysäyttää. Hetken kuluttua musta Mercedes-Benz kaartoi eteeni kun huidoin kuskille pakonomaisesti tien reunassa. Kuski oli vaalea hiuksinen mies, iältään varmaankin suurinpiirtein 26-vuotias. Tuo hymyili minulle hieman huvittuneena ja kohotin kulmiani kysyvästi vetäistessäni oven auki ja ahtautuessani autoon ovesta. "Mikä on?", kysyin hiljaa mieheltä kulmat kurtussa kun tuon hymy ei laantunut jätkän kasvoilta. "Noinko sinun ikäiset tytöt nykyään pukeutuu Vancouverin keskustaan lähtiessä, puolireiteen yltävässä t-paidassa, Crockseilla ja liian isolla takilla?", kuulin miehen äänessä selvää huvittuneisuutta ja ehkä hieman ivaakin, joten tuhahdin vain kaivautuen penkin uumeniin syvemmälle. "No en usko että se kuuluu sinulle, kiitos kuitenkin huolehtivaisuudesta. No mutta kuitenkin voisitko viedä minut niin lähelle Stanleyn puistoa kun viidellä eurolla pääsee", Mumisin hiljaisesti katsellen ulos ikkunasta. Taksikuski nyökkäsi vain pitäen onneksi suunsa kiinni ja hetkeä myöhemmin auto lähti liikkeelle sulavasti.

***

Auto pysähtyi kadun reunaan ja tungin kuskille rahat käteen syöksyen sitten ulos autosta lähes hymyissä suin, sillä asun vain parin korttelin päässä paikasta jonne taksi vie minut. Toivoin ehtiväni ennen pimeää kotiin, koska silloin alkoi jo hämärtämään eikä mieleni tehnyt oikein kävellä yksin enää pimeällä vähään aikaan. Tuo päivä tuntui menneen ihmeen nopeasti, koska vastahan oli ollut aamu ja olin istuin vanhan miehen auton romussa matkalla kohti Vancouverin keskustaa jonne olin päätynytkin.

Lähdin hölkkäämään jalkakäytävää pitkin aika reippaasti kohti kotia, muuten en olisi hölkännyt niin reipasta tahtia todellakaan ellei pimeys olisi ollut laskeutumassa uhkaavasti ympärilleni.

Huohotin kevyesti kun pääsin kotiovellemme viimein ja rimpautin suuren ovemme vieressä olevaa valkoista ovikelloa heittäen samalla Crocksit kuramatolle oven viereen.

Säpsähdin kun äiti lähes hyppäsi halaamaan minua oven toiselta puolelta ja tajusin rutistaa äitiä tiukasti kuiskaten:"Olen kunnossa." Äiti irrottautui halauksesta laittaen kätensä olkapäilleni ja huokaisten hiljaa yhden kyyneleen valuessa tämän poskella. Omatuntoni kolahti kovaa päähäni ja pyyhkäisin kyyneleen äidin poskelta. "Älä tee näin enää", äiti mutisi hieman käheällä äänellä minulle ja nyökkäsin vain pikaisesti suoden tuolle rohkaisevan hymyn. "Halusin vain nähdä ukkosen eilen", mutisin tuolle saaden murhaavan katseen isältä äidin takaa. Lähdin sisälle ovesta katsahtaen tielle, ja huomaten toisella puolella tietä sen saman miehen, joka oli vahingoittanut minua viime yönä.

Kylmät väreet kulkivat pitkin kehoani ja nielaisin.

Ouhkei, tässä toinen luku ja tuota taas saa mielipiteitä antaa sekä neuvoo c:. Tää luku on noin sata sanaa pidempi kun toi edellinen, että kyllä nämä luvut tästä pidentyy pikkuhiljaa xd.

Sonya❤