Vaikeimman Kautta

-9-

Matt

Siitä on mennyt jo ainakin kaksi viikkoa kun me puhuttiin Blamen kanssa viimeksi. Tai suudeltiin, kuinka vaan. Blame ei ole varmaankaan ihan hirveesti oppinu mitään mun tukiopetuksesta. Kävin jo ensimmäisen kerran jälkeen professorini luona, mutta se ei edes antanut mulle puheenvuoroa. Kiitteli vaan vuolaasti, kun mä suostuin sen tukiopetus ehdotukseen, vaikka Blame ei ookkaan mun lempityyppejä. Mistähän se senkin ties.

No, en mä sitten siinä viittiny sitä sitten enää peruu kun se jätkä oli niin ilonen siitä vaikken ollukkaan saanut oikeen mitään aikaan.

* * *

Mä hämmennyin hieman, kun mun kodin ovikello soi jossain kymmenen aikaan lauantai aamuna. En mä nukkumassa ollut tai mitään, mutta en mä vieraitakaan oottanut. Sukulaiset asu jossain kaukana ja ei mulla kauheesti kavereitakaan oo ollut sen homojutun jälkeen.

Raahustan hitaasti ovelle. En jaksais juuri nyt vieraita.

Avaan oven. Sitten suljen sen. Ja avaan uudestaan. En usko silmiäni.

Pääsen hämmentyneisyydestäni, ja olen paiskaamassa ovea taas kiinni, mutta vieraani työntää jalkansa oven väliin.

En jaksaisi tätä juuri nyt. Kuten sanoin.

"Meidän täytyy puhua", matala, tumma ääni kaikuu korvissani, epävarman itsevarmana.

"Ja miksihän sä oletat mun haluavan puhua sun kanssa yhtään mitään", tiuskahda. Pelästyn itsekkin omia sanojani. Blamekin näyttää parin sekunnin ajan hämmentyneeltä, kunnes saa itsevarmutensa takaisin.

Blame astuu ovesta sisään ja sulkee sen perässään nopeasti ja painaa mut lähintä seinää vasten.

"Jos mä sanon, että meidän täytyy puhua, niin me puhutaan", hänen äänensä on astetta tummempi ja uhkaavampi kuin äsken. Painaudun aivan kiinni seinään, ja toivon voivani vajota sen läpi seuraavaan huoneeseen.