DRAMIONE - I Hate You, But I Learned To Love You

6. Tyrmissä

Olen pahoillani siitä, etten ole kirjoittanut tätä pitkään aikaan. Tuntuu turhalta ja typerältä alkaa edes selittämään, mikä minua on estänyt kirjoittamasta kun aikaakin on kulunut jo melkein vuosi.

Tässä tauon aikana tämä tarina on kerännyt lähes 3000 lukukertaa! Ihan uskomatonta, todellakin uskomatonta, käsittämättömän suuri kiitos teille! ❤ Mutta nyt uuteen lukuun.

Pimeys verhosi koko öisen Tylypahkan aavemaisine kuiskauksineen sisäänsä. Nämä kuiskaukset kaikuivat seinistä, salaisista sokkeloista, yöllä metsästävien kissojen äänettömistä tassuista ja taulujen uinuvista kuvista. Tyrmissä hiljaisuus ja pimeys korostui, sillä mistään ei tulvinut puhdasta ja hyvää valoa tai mikään ovi ei ollut auki ulos äänien paratiisiin. Minä en ollut valo, olin pimeä vailla valon pilkahdusta. Syvimpiä juurianikin myöten täynnä pelkkää pimeää. Hän taas tulvi valoa kuin kevätaurinko ja sen lämmössä loikkiva kauriin vasa. Vastakohtani, se hän oli. Hän huokui älykkyyttä kilometrien päähän. Aivan niin kuin minäkin, mutta hänen älynsä oli siunattu hyvyydelle, minun älyni kuin kirottu oman edun tavoittelemiseen ja sukuni kunnian vuoksi taistelemiseen. Samanlaisia, mutta silti niin erilaisia.

Huokaisin. Viime päivinä olin polttanut itseäni loppuun ja joutunut hylkäämään ne pienetkin vapauden rippeet. Niinä myöhäisinä iltoina, kun olin ollut valveilla oli Pansy roikkunut minussa kiinni. Vieläkään hän ei ollut saanut sanottua sitä, mitä meinasi tyhjässä luokkahuoneessa sanoa ja hyvä niin. Grangeria en ollut nähnyt kuin vilaukselta, mutta olin kuullut, että hän sääti jotain Weasleyn nuorimman pojan kanssa ja jollain kierolla tavalla se häiritsi minua, vaikka kuinka yritin häätää ajatuksen pois mielestäni. Samalla tavalla minua häiritsi kaikki syksyn aikana tapahtunut. Tahdoin ajatella, ettei mikään sairaalasiivessä tai käytävillä tapahtunut merkinnyt minulle tai hänelle mitään, enkä oikeastaan ollut varma, merkitsikökään.

Nyt vaelsin ympäri öisiä tyrmiä ajatusteni saartamana, täysin unettomana, kylmänharmaat silmäni pimeyteen täysin tottuneina. Täällä ei ollut vaaraa joutua jälki-istuntoon, Voro nimittäin oli sairastunut pahemman kerran syysflunssaan, jota näin marraskuussa oli liikkeellä, eikä sen vuoksi astunut mielellään koleisiin tyrmiin. Norriskastakaan ei ollut järin suurta vaaraa, sillä se huolehti ällöttävästä isännästään seuraamalla häntä toimistostaan sairaalasiipeen ja takaisin.

Laahustin levottomana eteishalliin, johon lankesi valoa jykevien tammiovien yläpuolella olevista pienistä ikkunoista. Se muutti tukahduttavan pimeyden hämäräksi, jossa saattoi nähdä ympärilleen hyvinkin. Jopa niin hyvin, että huomasin ensimmäisellä porrastasanteella seisovan mustan hahmon. Samassa osoitin hahmoa taikasauvallani ja peräännyin tyrmiin vieville portaille, jos se sattuisi olemaan niiskuttava vahtimestari.

Odotin varjossa kuunnellen askeleita, jotka liikkuivat alaspäin portaissa ja pysähtyivät niiden juureen. Hahmo kääntyi minuun päin ja pian hento ääni kuiskasi:
"Draco?" Säikähdin tunnistaessani äänen, vaikka lävitseni kiitävä kylmien väreiden virta saattoi merkitä muutakin. Silti huokaisin ja loikin muutaman kiviportaan päästäkseni tyrmien käytävään.
"Odota!" hän sihahti ja tuli perääni, "Mitä teet täällä tähän aikaan?"

Pyöräytin silmiäni, vaikka eihän hän sitä huomannut, sillä en suonut katsettakaan hänelle.
"Mitä se sinulle kuuluu?" sylkäisin ja harpoin eteenpäin huomiomatta häntä sen enempää, "sitä paitsi, miksi edes seuraat minua?"
"Näytit vain niin.. huolestuneelta", tyttö selitti ja joutui ponnistelemaan pysyäkseen perässäni, sillä olin häntä pidempi ja kävelin siksi nopeammin.
"Miksi se sinua liikuttaa, menisit poikaystäväsi kainaloon", murahdin tylysti, vaikka samaan aikaan sydämeni löi kovempaa kuin normaalisti, sillä Hermione kosketti olkapäätäni ja kysyi jo hiukan loukkaantunut sävy äänessään:
"Miksi olet noin tyly?"
"Anna jo olla!" ärähdin, "kaikki ei kuulu sinulle, typerälle rohkelikolle, jolla ei ole aavistustakaan, kuinka rankkaa kaikki voi olla! Kun kukaan ei oikeasti välitä ja hartioillesi kasataan koko ajan lisää velvollisuuksia vain sen takia, että kaikki odottavat sinusta sukusi ylpeää seuraajaa, mahtavaa velhoa!"

Hänen poskensa punehtuivat kiukusta ja suu meni mutruun,hän oli juuri kivahtamaisillaan jotain, kunnes tajusi samaan aikaan kanssani, mitä olin juuri sanonut.
"Mi-", aloitimme yhtä aikaa, hän pahoittelevaan sävyyn, minä hätäisenä peruakseni sanani, kun eteishallista kuului käheä huudahdus ja yskintää päälle:
"Keitä siellä? Kyllä minä teidät kiittämättömät räkänokat nappaan!"

"Vorohan tästä puuttuikin", sihahdin ja lähdin juoksemaan pitkin käytävää syvemmälle tyrmiin Hermione perässäni.
"Jo toinen kerta, kun olen ongelmissa takiasi", hän henkäisi ja yhtäkkiä kiskaisi minut pienemmälle käytävälle, "tänne."
"Itsepä seuraat minua", tuhahdin ja lähdin seuraamaan pörröpäätä, joka juoksi hikipingoksi yllättävän kovaa.

Kuulin perässämme vinkuvan hengityksen ja tiesin, että Norriska olisi vieläkin lähempänä, vaikka olimme pinkoneet karkuun jo hyvän matkaa. Hermione puuskutti vieressäni ja vapaana liehuvat ruskeat hiukset hulmusivat hänen kääntyessä katsomaan taakseen. Koetin löytää piilopaikan, mutta käytävä pysyi pimeänä ja autiona, loputtomana. Vilkaisin taakseni kiiluvien silmien varalta ja kääntäessäni katseeni takaisin eteenpäin, oli oikealle puolellemme muodostunut jykevä puinen ovi.
"Alohomora", sihahdin vetäessäni taikasauvani taskustani ja kiskaisin tytön perässäni huoneeseen. Suljin oven kiireesti takanamme sydän pamppailen ja hetken odotin, huomattaisiinko piilopaikkamme.

Raskaat askelet kulkivat ohitse kera rohisevan hengityksen:
"Kyl-lääh.. meh vielä n-ne.. nappaahme.." Huokaisin helpotuksesta ja nojasin oveen kiitollisena.

Hermione sen sijaan tutki huonetta, johon olimme tulleet valois-loitsun kera mietteliäs ilme kasvoillaan. Hän oli tavallaan suloisen näköinen tutkiessaan valtavaa repeytynyttä taulua kulmat kurtussa ja huulet hiukan raollaan. Ravistin päätäni ja katselin muualle. Hänen taikasauvastaan hehkuva valo paljasti paksun pölyn alla olevan mustan pöydän, jonka päällä seisoi hopeinen kynttilänjalka. Seinällä oli taulun lisäksi vanha muotokuva jostain iäkkäästä velhosta ja lattialla lojui vanhoja kuluneita sanomalehtiä. Huoneesta huomasi, ettei siellä oltu käyty aikoihin.
"Mikäköhän huone tämä on joskus ollut?" tyttö mutisi ja laskeutui kyykkyyn katsoakseen tarkemmin sanomalehtiä, "Päivän Profeettoja vuodelta 1886."

Nyt vasta kiinnitin häneen kunnolla huomiota, hänellä oli vaaleanpunaiset löysät yöhousut, tiukka musta toppi ja paksut hiukset sekailaisena auki. Hän näytti tuollaisenaankin omalla tavallaan kauniilta, ei, en saisi ajatella niin. Yritin olla ajattelematta häntä sen kummemmin ja kielsin sydäntäni hakkaamasta kovempaa kuin oli sallittua sanoessani:
"Luultavasti vain jokin merkityksetön työhuone." Hän kohautti olkiaan ja luki sata vuotta vanhoja uutisia äänettä huulet sanoja muodostaen.

Yhtäkkiä hän kohotti ruskeiden silmiensä katseen omiini ja hymyili hiukan. Kurtistin kulmiani:
"Mitä?" Hän naurahti ja pudisti päätään:
"Mietin vain, miksei jompi kumpi meistä ole jo lähtenyt täältä. Mehän emme voi sietää toisiamme." Niimpä. Minun olisi pitänyt lähteä jo ajat sitten.
"En tosiaankaan tiedä, mitä teen täällä sinun kanssasi", tuhahdin ja astelin ovelle, kun hän yhtäkkiä ilmaantui viereeni.
"En tiedä, miksi lupaan näin kaiken sen jälkeen, mitä olet minulle sanonut tai tehnyt", Hermione aloitti ja vilkaisi minua jopa hiukan ujosti, "se, mitä minulle ennen tätä suuttuneena kerroit, se jää meidän väliseksemme. En puhu siitä kenellekään."

Hämmentyneenä katsoin häneen ja mutisin:
"No, ööh, kiitos kai." Hän puhkesi nauramaan kömpelölle kiitokselleni:
"Mihin jäi se ilkeä Draco? Nyt jo kiittelet minua ja olet melkeinpä mukava." Pyöräytin silmiäni ja avasin oven vilkuillen ympärilleni, ettei Voroa näkynyt missään:
"Suu kiinni, älä unohda, että inhoan sinua vieläkin."
"Niin minäkin sinua", tyttö sanoi ja käveli edelleni. En sanonut mitään, mutta tavallaan kaikki hänen sanansa muuttivat hiukkanen kerrallaan näkemystäni hänestä.

Emme puhuneet mitään etsiytyessämme takaisin eteisaulan läheisyyteen, kunnes aulan kohdalla Hermione henkäisi kauhistuneena:
"Voi ei! Ylihuomenna on taikajuomien testi, enkä ole kerrannut ollenkaan!" Hän pinkaisi juoksuun portaita kohti ja hymähdin hänen käytökselleen:
"Hikari." Hän nyrpisti minulle nenäänsä portaissa ja huikkasi:
"Öitä!" Murahdin samanlaisen vastauksen aivan vain muodon vuoksi ja lähdin hölkkäämään Luihuisen oleskeluhuonetta kohti, sillä koulu alkaisi parin tunnin kuluttua. Mielessäni velloi inho itseni ja hänen vuokseen. Miksi kaiken kielletyn pitää kiinnostaa?

Tästä luvusta tuli aika kömpelö, mutta onpahan nyt ainakin. Pitää vähän tarkemmin miettiä, mihin suuntaan lähden juonta kuljettamaan. 😊