DRAMIONE - I Hate You, But I Learned To Love You

3. Sairaalasiivessä

Kaikki pimeni liemen räiskyessä kasvoilleni, kuului vain kolahdus jonkun rojahtaessa maahan ja kohta toinen, kun minä rojahdin.

"En tiedä, heräävätkö he unesta. Onko tietoa, mikä sai liemen niin sekaisin, professori?" rauhallinen naisääni puhui jossain.
"Ei ole. Enkä olisi koskaan uskonut Malfoyn epäonnistuvan, hän on oppilaistani lajakkaimpia", kuulin Kalkaroksen selittävän. En sisäistänyt sanoja kunnolla, kuulin ne ja samassa ne olivat poissa. Viimeisin muistikuvani oli se, kuinka Hermionen - ei kun siis Grangerin - kyynel putosi liemeen ja se räjähti päällemme. Voisin tuntea itseni nolaamisesta vihaa Grangeria kohtaan, mutta nyt oloni oli kummalla tavalla turtunut.

Tunnustelin sormillani ympäristöä, olin jossain pehmeässä, olin sängyssä. Äänet puhuivat yhä, en jaksanut kuulla sanoja, kuulin vain äänet. Vedin ilmaa keuhkoihini, en haistanut mitään erikoista. Lopulta avasin varovasti kylmänharmaat silmäni ja näin valkoiset seinät ja useita sänkyjä, joista yhden eteen oli vedetty verho. Kauempana oli matami Pomfrey ja professori Kalkaros. Olin sairaalasiivessä.
"Hän heräsi!" matami lausahti yhtäkkiä ja riensi luokseni.
"Kauanko olen ollut tässä?" murahdin, sillä edes tällaisessa tilanteessa en kadottaisi arvokkuuttani.
"Viikon", nainen vastasi,"Miltä tuntuu, sattuuko?"
"Ei", totesin ja pälyilin ympärilleni. Yöpöydälleni oli kasaantunut suklaata ja kermakaljapulloja.
"Muistatko mitään taikajuomatunnilta?" Pomfrey jatkoi kyselyään. Vastasin lyhyesti:
"Muistan." Olisi liian kiusallista kertoa Grangerista ja tämän itkemisestä, joten pidin suuni kiinni, vaikka matami kyselikin. Niin, missä Granger oli?

"Tyttö ei ole vielä herännyt", nainen vastasi kysymykseeni, vaikka en ollut sitä aikeissa esittääkään. Ei minua kiinnostanut, vaikka näin väittäessäni epäröin hiukan. Me olimme vihamiehiä, mutta silti samassa veneessä. Entä, jos Granger ei heräisikään koskaan, olisiko se minun vikani? Minähän olin syy, miksi hän itki. Minähän olin käskenyt Pansya kaatamaan sen vesilasin hänen niskaansa. Se pieni omantunnon häivähdys - jota en ollut tuntenut sitten vuosiin - mursi sisälläni jotain. Ja se oli peruuttamatonta. Murtunut kohta täyttyi pimeydellä, tai se pimeys peitti murretun muilta. Muttei minulta.

Matami Pomfrey veti verhon vierestäni auki ja näin tuon tytön makaamassa kasvot kalpeina, kädet vatsansa päällä. Hän nukkui. Pörröiset hiukset olivat sekaisin ja ruskeat silmät suljettuina. Hän näytti heiveröiseltä ja haavoittuvaiselta, vaikka hereillä ollessaan puhkui raivostuttavuutta, näsäviisautta ja oli kaikin puolin idioottimainen kuraverinen. Ja tuo kuraverinen sai omatuntoni heräämään ja soimaamaan minua.

Joutuisin viettämään täällä vielä muutaman päivän, liemen mahdollisten myöhässä tulevien vaikutuksien vuoksi. Seurananihan oli vain ajatukseni, tilaani tarkastamassa käyvä matami Pomfrey ja iltapäivisin kyläilevät Pansy, Crabbe ja Goyle. Inhotti olla säälittävässä asemassa sängyn pohjalla, vaikka voisin olla yhtä hyvin jalkeilla. Ja pahintahan tässä oli se, etten voinut heittää syytä jonkun toisen niskoille. Kerta kaikkiaan ärsyttävää.

Pudistin päätäni ja silloin kuulin pienen ynähdyksen viereisestä sängystä. Katseeni kääntyi Grangerin väriseviin silmäluomiin, jotka aukenivat hiukan. Iso kivi liikahti sydämelläni hiukan.
"Granger?" kuiskasin kokeeksi. Ei hän reagoinut. Kokeilin uudelleen, ei tehoa. Hän katsoi vain kattoa, eikä reagoinut mitenkään. En olisi ikinä uskonut tekeväni näin, mutta kuiskasin hiljaa:
"Hermione?" Olin kutsunut häntä etunimellä. Tytön kalpeat kasvot kääntyivät minua kohti ja silmät suurenivat:
"Draco?" Aloin jo katua hänen nimensä lausumista kuullessani tytön äänen. Ärsyttävää kuunneltavaa, koetin hokea itselleni, vaikka pienelle osalle itseäni se oli kuin musiikkia.

Enempää en ehtinyt sanoa, kun matami Pomfrey pyyhälsi paikalle ja aloitti kysymyskierroksen Hermionelle. Olin hiljaa ja tuijotin kattoon, äsken liikahtanut iso kivi oli nyt vierähtänyt sydämeltäni. En joutunut ottamaan Hermionen - siis Grangerin - henkeä taakakseni. Hän oli herännyt. Onneksi.

Matami Pomfreyn lähdettyä olimme pitkän aikaa hiljaa. Mielessäni pyöri kuvitelmat kuolleesta Grangerista, vaikka isähän olisi riemastunut hänen kuolemastaan. Sittenhän olisin ollut luokkani paras. Siltikään en olisi itse varmaan koskaan toipunut hänen kuolemastaan, olisin ulospäin näyttänyt omalta itseltäni, mutta sisälläni olisin kärsinyt. Ei asia olisi hetkauttanut, jos kyseessä olisi ollut ventovieras. Nyt minä olin ollut syy tytön itkuun. Äh, hankalaa. Asiat olivat nyt hyvin ja sillä siisti. Voisin jatkaa elämääni normaalisti, kun pääsisin sairaalasiivestä pois.

"Malfoy", Granger aloitti yhtäkkiä. En vastannut, mutta hän tiesi minun kuuntelevan:
"Olen pahoillani, olen vain niin herkkä. Jos en olisi itkenyt, emme olisi tässä." Hänen sanansa jäivät soimaan päähäni, ei hänen tarvitsisi olla pahoillaan. Rikoin taas rajoja, sillä mitään ajattelematta kuiskasin hiljaa:
"Anteeksi." Luulin, ettei hän kuullut ja soimasin itseäni idiootiksi, mutta yllättäen hän vastasi aivan yhtä hiljaa:
"Ei se mitään." Ja seuraava hiljainen kausi alkoi. Seinällä tikittävä kello näytti yhtä päivällä. Mietin, pitäisikö kirjoittaa isälle taikajuomatunnilla tapahtuneesta, mutta päätin antaa olla.

"Jään niin monessa aineessa jälkeen", Grangee puuskahti yhtäkkiä ja kääntyi vuoteellaan kyljelleen kasvot minua kohti. En vilkaissutkaan häneen, mikään välillämme ei saanut muuttua.
"Täällä on vähän tylsää, kun seurana on vain omat ajatukset, matami Pomfrey ja yksi, joka ei edes myönnä huomaavansa minua", tyttö huokaisi ja olin varma, että hän virnisti salaa.

Nyt tunsin itseni naurettavaksi mykkäkoulun pitäjäksi, joten totesin kuivasti:
"Meidän pitäisi olla toisillemme kuin ilmaa." Katon tuijottaminen kävi tylsäksi, joten vilkaisin Grangeria, tosin epäonnistuen, sillä tyttö vilkaisi samaan aikaan minua ja katseemme kohtasivat. Valitsin taas mieluummin katon ja jatkoin tyhjää tuijotustani.
"Totta, mutta oikeasti kuolen tylsyyteen. Vaikka en valittaisi, suklaat ovat ainakin hyviä", tyttö totesi ja rapinasta päätellen avasi uuden suklaapaketin.

Matami Pomfrey kävi ja kuulusteli vointiamme. Matami Pomfrey lähti. Olimme taas hiljaa. Kaverit tulivat. Pansy flirttaili, Crabbe ja Goyle yrittivät varastaa suklaitani, mutta estin heitä heti. Potta ja punapää pikkusiskonsa kanssa tulivat moikkaamaan Grangeria. Vieraat lähtivät ja niin kello näytti kahdeksaa illalla. Näin päivä kului yksinkertaisuudessaan.

"Voimmeko jo mennä?" kysyin matamilta hänen tullessa jälleen tarkastamaan tilaamme.
"Ette", kuului vastaus ja puuskahdin:
"Olen kunnossa."
"Ylihuomenna", nainen sanoi ja painui muualle. Oven sulkeutuessa hänen perässään käännyin Grangeriin päin:
"Jos ei muuten, niin sitten lähden oma-aloitteisesti." Tyttö katsoi minua yllättyneenä, sitten tuimasti:
"Kuulit, mitä matami Pomfrey sanoi."
"Ja sekö estäisi minua? En jaksa mädäntyä täällä yhtään enempää", sanoin hiukan ivaa äänessäni ja nousin ylös. Nappasin taskuuni muutaman suklaarasian ja murahdin kylmästi lähtiessäni sairaalasiiven oville:
"Menen nyt, ei tarvitse käydä hälyttämässä matamia paikalle."
"Ei niin, koska lähden mukaan", Granger yllätti minut täysin ja juoksi perääni hiukset liehuen. Mitä isäkin sanoisi, karkaan sairaalasiivestä kuraverisen kanssa...