elämän värjäämät sanat

kaikonnut valo, tule takaisin

Joka ilta hän itki itsensä uneen.
Antoi kyynelten virrata vuolaana poskipäitään pitkin.

Hän vajosi koko ajan syvemmälle juoksuhiekkaan mutta kenenkään käsi ei tarjonnut apua vetämään häntä ylös.

Hänen kalpea ihonsa vaalea kuin lumi.
Hänen tuskasta hehkuvat silmänsä.
Hän huusi apua mutta kukaan ei kuullut.
Sillä hänen äänensä ei enää kantanut.

Häntä ei ymmärretty joten hän oli yksin.
Hän olisi halunnut lyyhistyä maahan.
Hän olisi halunnut päästä pois täältä sillä hän tunsi vain kipua.
Hän odotti kuolemaa kärsivällisenä mutta samalla niin turhautuneena.
Hänen elämänsä oli jo ohi.

Sillä eihän hänellä ollut mitään kun kaikki oli menetetty.

Ne harmahtavat väsyneet silmät jotka eivät haluaisi pysyä auki.
Se tekohymy jonka takaa paistoi ahdistus ja pelko.

Viimeinen valo oli kaikonnut ja hän näki edessään vain mustaa synkkyyttä.
Ei ollut mitään mikä estäisi häntä tekemään jotain peruuttamatonta.
Mutta usko parempaan oli vahva ja hänen täytyisi pinnistellä raskas taival.

Ehkä tämä korvataan.
Hän saa jotain parempaa.
Jotain niin hyvää ettei hän osaa olla siitä tarpeeksi kiitollinen.

Hän saa onnen.
Rakkauden.
Niin hauras ihminen
Tässä pienessä maailmassa
On vain yksi elämä ja se täytyy elää hyvin.