Kaupunki, jonka aika unohti

I Fournemouth

Päivä, jona kaikki muuttui, alkoi aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin päivät.

Heräsin kukonlaulun aikaan hoitamaan päivän askareita dekaani de Garlotin talossa. Hain vettä kaivolta, kitkin rikkaruohoja sekä luuttusin dekaanin valtavan kivitalon kaikki lattiat. Iltapäivällä käväisin Fournemouthin kaupungin torilla ostamassa tuoreita juureksia vihanneskauppias Knaussilta.

Torillakin miljöö oli aivan tavanomainen: ihmiset kuljeksivat kojujen väleissä ostaen käsitöitä ja vihanneksia, luutunsoittaja esitteli taitojaan kadun laidalla ja taskuvarkaat väijyivät uhrejaan joka kojun kulmalla. Mikään aamulla tai iltapäivällä tapahtunut ei viitannut siihen, miten päivä tulisi auringon laskiessä päättymään.

*   *   *

Sydänyön aikaan heräsin siihen, että Fournemouthin kirkonkellot soivat kuin tuomiopäivä olisi koittanut. Nousin ylös vielä puoliunessa vaatimattomalta palvelustytön vuoteeltani ja katsahdin ulos ikkunasta. En ollut uskoa silmiäni: vihollinen oli juuri hyökännyt kaupunkiin ja helvetti oli päässyt irti kotikaupunkini kaduilla.

Säntäsin kauhuissani ulos dekaanin talon palvelijain siivestä. Ulkona vallitsi täydellinen sekasorto. Kylään oli tunkeutunut useita kymmeniä vihollisen sotilaita, jotka ryöstelivät koteja, sytyttivät kaduilla rakennuksia tuleen sekä löivät kuoliaiksi kaikki, jotka yrittivät vastarintaa heitä kohtaan. Kadut olivat täynnä itkeviä ja kiljuvia ihmisiä, jotka yrittivät parhaansa mukaan päästä pakoon vihollisen kynsistä. Sotilaat kulkivat verenpunaisen lipun alla, johon oli kirjailtu kultainen käärmekuvio, mistä tunnistin sotilaiden olevan armollisia julmalle kuningas Thanatokselle.

Vatsassani muljahti, kun tajusin huhupuheiden olleen totta. Thanatos oli suunnitellut hyökkäävänsä Abaloniaan, ja nyt hän oli toteuttanut aikeensa, mikä tulisi maksamaan monia ihmishenkiä ja niiden joukossa ehkä myös omani.

En voinut tosin käsittää, miksi se hirviökuningas oli hyökännyt juuri Fournemouthin pikkukaupunkiin, siinä ei ollut laisinkaan järkeä.

Dekaani de Garlott ilmestyi hätääntyneenä viereeni. "Arabella! Mitä sinä siinä seisot? Meidän täytyy heti paeta kaupungista, sotilaat kohtelevat ihmisiä täällä aivan mielivaltaisesti eivätkä anna kenellekään armoa", isäntäni huusi minulle ja heitti viittansa hartioilleni, etten palelisi yöpuvussani.

Pakeneminen oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Hätääntyneitä ihmisiä oli niin paljon, että kadotin dekaanin melkein heti silmistäni ihmisjoukkoon. "Herra de Garlott! Herra de Garlott!" kiljuin hänen peräänsä, mutta turhaan. Ihmismassa oli nielaissut dekaanin pyörteisiinsä ja hän oli auttamattomasti kadonnut näköpiiristäni. Ihmisten seasta ilmestyi isäntäni sijaan sotilas, jonka kasvoja koristivat useat punertavat arvet. Kun katseemme kohtasivat, hänen arpinen suunsa vääntyi ilkeään hymyyn. Syöksyin sotilasta pakoon ihmisvirtaa vastakkaiseen suuntaan, tönien pakenevia kaupunkilaisia tieltäni, mutta tuo kammottava arpinaama lähti perääni huutaen räkättäen "Pysähdy tyttö!" Hän saavutti minut nopeasti, mutta onnistuin yllättämään lurjuksen potkaisemalla häntä kaikin voimin nivusille.

Mies kaatui kiroillen polvilleen pidelleen nivusistaan kiinni. "Minä en ole mikään tyttö, olen neiti", mutisin ja lähdin taas juoksemaan kaupungin portteja kohti, jotta pääsisin pois tästä painajaisesta. Vihollisen joukot olivat kuitenkin alkaneet väkivaltaisiksi ja ihmiset olivat sen vuoksi entistäkin hysteerisempiä. Ohi juokseva, kiljuva nainen tönäisi minua sekasorron keskellä kyynärpäällä alaselkään ja kaaduin mutaiselle kadulle jääden heti muiden jalkoihin. Joku potkaisi minua samassa hetkessä vahingossa ohimolle ja näkökenttäni sumeni. Tunsin osan hiuksistani pääni oikealla puolella muuttuvan tahmeiksi verestä. Olin lyönyt pääni niin lujaa, etten pystynyt nousemaan ylös enkä liikkumaan tuumaakaan mihinkään suuntaan.

Siinä maatessani olin täysin puolustuskyvytön, joten olin varma, että loppuni oli koittanut.