Kaupunki, jonka aika unohti

IV Raoulin leiri

Minut kiskottiin ylös maasta kuin räsynukke ja raahattiin luutnantin telttaan. Teltan lattiat oli peitetty itämaisilla matoilla ja katosta roikkui koristeellinen lyhty luoden kellertävää valoa teltan sisäpuolelle, sillä ulkona oli alkanut jo hämärtää. Minut istutettiin tuoliin ebenpuisen pöydän ääreen ja luutnantti istui pöydän toiselle puolelle heilauttaen samalla kättään muille sotilaille merkiksi siitä, että he saivat poistua. Jäimme kahden telttaan.

"Tiedätkö sinä, kuka minä olen?" mies kysyi ja katsoi minua tutkivasti. Hän vaikutti yllättävän nuorelta verrattuna korkeaan sotilasarvoonsa ja olisi varmasti ollut komea, elleivät hänen silmänsä olisi olleet niin kylmät. "En tiedä", vastasin totuudenmukaisesti ja tuijotin häntä julkeasti takaisin. En antaisi miehelle sitä tyydytystä, että hän näkisi minun pelkäävän. "Minä olen luutnantti Manfred Raoul, jonka hevosen yritit varastaa. Ja sinä olet...?" hän tokaisi ja loi minuun kysyvän katseen puraisten huultaan. "Arabella Brontes Fournemouthista", vastasin kylmästi, sillä en pitänyt siitä, ettei hän teititellyt minua.

"Kerro minulle, neiti Brontes, miksi varastit hevoseni? Kapinoitko kuningas Thanatosta vastaan?" luutnantti Raoul kysyi ja sytytti savukkeen. "En varastanut sitä ratsua. Olin matkalla metsän halki kohti kuningas Leondegrancen kaupunkia etsimään dekaani de Garlotia, joka on isäntäni. Hevonen ravasi ihan itse minun luokseni", kerroin rehellisesti jääkylmällä äänellä. "Saattaisin ehkä uskoa sinua, mutta minä tunnen dekaani de Garlotin, sillä hän on aikoinaan opettanut minua. Näin omin silmin hänet eilen Fournemouthissa ja sen, mitä hänelle tapahtui. Hän on kuollut. Lakkaa siis valehtelemasta ja kerro totuus, miksi veit ratsuni", nuori luutnantti tokaisi tunteettomalla äänellä.

Valahdin kylmäksi.

"Te tässä valehtelette!" parkaisin ja kyyneleet nousivat tahtomattani silmiini. Vaikka dekaani oli ollut pelkkä mies, joka maksoi palkkani, oli hänestä tullut minulle yllättävän läheinen. Hän oli ainoa perhe, joka minulla oli tässä maailmassa jäljellä ja nyt hänkin oli poissa. Pakotin itseni kuitenkin olemaan itkemättä tuon miehen edessä, sillä hysteerisyys todennäköisesti vain pahentaisi omaa senhetkistä tilannettani.

Luutnantti Raoul nousi ylös, käveli pöydän ympäri eteeni ja kumartui puoleeni. Miehen harmaat silmät lukkiutuivat omiini ja hänen katseensa olisi varmaankin porautunut lävitseni, jos olisin ollut yhtään pelokkaampi luonteeltani. "Et myöskään taida tietää, mitä minä teen valehtelijoille", hän sanoi niin hiljaa että hänen äänensä oli melkein pelkkä kuiskaus. Sitten mies kumartui hitaasti puoleeni niin lähelle kasvojani, että hänen huulensa melkein hipaisivat omiani. "Heidän kasvonsa silvotaan niin, etteivät edes heidän omat äitinsä tunnista heitä. Toisaalta olisi sääli pilata noin kauniita kasvoja", mies kuiskasi mietteissään ja hipaisi sormenpäillään kaulaani juuri korvan alta. Kavahdin inhoten hänen kosketustaan ja tuijotin visusti pöydän koristeista jalkaa puristaen huuleni yhteen ohueksi viivaksi. Hän hymähti huvittuneena.

"Teillä on ensi yönä tilaisuus saada minut harkitsemaan uudestaan, rankaisenko teitä vai en", luutnantti sanoi ja käveli takaisin tuolinsa eteen. Hänen sanansa saivat katseeni sinkoamaan takaisin hänen kasvoihinsa.

"Luulin teitä herrasmieheksi", sihisin hampaitteni välistä. "Minä en näe syytä sääliä vihollisiani. Varmistakaa, että tyttö pysyy teltassa", Raoul sanoi osoittaen viimeiset sanansa kahdelle telttaan astuneelle sotilaalle merkiksi siitä, että keskustelumme oli ohi.

* * *

Ja niin minut jätettiin virumaan luutnantin telttaan odottamaan yötä. Käteni olivat sidottuina selän takana teltan keskellä olevaan ja sitä pystyssä pitävään paaluun, niin etten varmasti päässyt pakoon. Aurinko oli laskemaisillaan ja tunsin, että yön varjot lankeaisivat minä hetkenä hyvänsä Thanatoksen sotilaiden leirin ylle, joten aikani oli käymässä vähiin.