Kaupunki, jonka aika unohti

II Hopeinen ritari

Päätäni särki armottomasti ja jouduin puristamaan kokoon kaikki tahdonvoimani rippeet, mutta lopulta onnistuin liikkuttamaan jäseniäni. Ryömin piiloon kadun reunalla seisovien hylättyjen heinäkärryjen alle ennen kuin kukaan ehtisi talloa minua kuoliaaksi. Odotin siellä täristen kylmästä, että vihollinen poistuisi kaupungista tai että tilanne rauhoittuisi edes vähän. Onni oli puolellani, sillä Thanatoksen miehet eivät löytäneet piilopaikkaani, vaikka heitä kulki kymmenittäin kärryjen ohitse.

Viruin piilopaikassani pitkälle yöhön asti ja toivoin, etten paleltuisi kuoliaaksi. Uskalsin hädin tuskin hengittää, jottei kukaan kuulisi minua. Aamuyöstä kaupungin kadut hiljenivät ja lopulta laskeutui hiljaisuus, joka oli syvä kuin kalmistolla.

Makasin vielä hetken paikallani, yrittäen valmistautua henkisesti siihen, mitä silmäni tulisivat näkemään noustessani takaisin kadulle kärrynpyörien välistä. Näin piilopaikastani vain katukivetyksen ja se oli aivan musta noesta, joten päättelin kaupungin olevan yhtä pahasti tuhoutunut kuin silloin, kun lohikäärme oli hyökännyt sinne isovanhempieni aikaan. Ei, tuhot olivat tällä kertaa sitäkin pahemmat. Fournemouth tulisi olemaan pelkkä haamu entisestä elämäniloisesta kaupungista, millainen se oli kerran ollut, ja se sai minut hyvin surulliseksi.

Kun lopulta olin valmis ryömimään pois kärryjen alta, kuulin askelia.

Askelia, jotka verkkaisesti lähestyivät piilopaikkani.

Kuuntelin tarkkaavaisena. Askeleet pysähtyivät heinäkärryjen eteen ja kiersivät niitä hitaasti ympäri. Henkilö, jolle askeleet kuuluivat, joko vain tutki kärryjä tai sitten oli huomannut liikettä niiden alla ja pohti, pitäisikö minut tappaa vai ei.

Sitten, aivan yhtäkkiä kärryt liikahtivat eteenpäin ja yllätyin niin, että huudahdin ääneen. Piiloni paljastui sillä sekunnilla ja huomasin tuijottavani nuorta ritaria, joka kärryjä oli juuri hetki sitten liikuttanut,  suoraan silmiin.

*   *   *

Hän näytti vähintään yhtä yllättyneeltä nähdessään minut kuin minä hänet.

"Älkää pelätkö neiti, viholliset ovat jo lähteneet kaupungista. Olette nyt turvassa", mies sanoi minulle painokkaasti toivuttuaan hämmennyksestä. "En minä pelkää", vastasin hänelle terävästi ja katsoin häntä tarkemmin. Mies oli arviolta vain muutaman vuoden minua vanhempi, eikä näyttänyt lainkaan pahansuovalta, mutta hän ei kantanut haarniskassaan tai viitassaan Abalonian kuningas Leondegrancen sinistä lohikäärmevaakunaa, mikä sai minut epäluuloiseksi. Hänellä oli päällään vaaleanhopea haarniska, millaista en ollut koskaan ennen nähnyt kenenkään ritarin päällä. Miehen rintapanssari suorastaan kimmelsi nousevassa aamuauringossa niin, että melkein häikäistyin. En ymmärtänyt lainkaan, kuka mies oikein oli.

"Antakaas kun autan teidät ylös", nuori ritari sanoi, ojensi kätensä avukseni ja hänen silmissään häivähti ohikiitävän hetken lämpöä. En ollut kuitenkaan varma, pystyisinkö luottamaan häneen, joten en uskaltanut vastaanottaa apua häneltä.

"Kiitos paljon hyvä herra, mutta minä pärjään kyllä", sanoin ja kompuroin ylös tarttumatta miehen käteen. Seistessä huimaus kuitenkin paheni huomattavasti. "Oletteko varma, että olette kunnossa? Näytätte varsin kalpealta", hän kysyi minulta epäluuloisena. "Olen aivan kunnossa, hyvästi herra", sanoin niin vakuuttavasti kuin pystyin ja astuin askeleen kävelläkseni hänen ohitseen vihdoin pois kotikaupunkini surullisista raunioista. En kuitenkaan ehtinyt ottaa kuin muutaman askeleen, kun maailma silmissäni pyörähti ympäri ja jalkani pettivät alta. Mies sai minut kiinni juuri ennen kuin kaaduin. Kuulin hänen tuhahtavan huvittuneena "Vai että aivan kunnossa" ja sitten menetin tajuntani.

Kun avasin silmäni, näin vihreitä pilkkuja, jotka paljastuivat puiden lehdiksi näköni tarkentuessa normaaliksi. Vaikka oloni oli sekava, tajusin nopeasti saman tummasilmäisen ja hopeahaarniskaisen miehen kantavan minua sylissään pois Fournemouthista. Panin myös merkille, että olimme kulkemassa vanhassa lehdossa kaupungin pohjoispuolella, jossa sijaitsivat vanhan myllyn rauniot.

"Te ette voi hyvin ettekä myöskään voi jäädä kaupunkiin, sillä se olisi aivan liian vaarallista. Emme tiedä, miksi Thanatos käski joukkonsa hyökätä nimenomaan Fournemouthiin tai ovatko he mahdollisesti tulossa takaisin. Olette yksi harvoista, jotka pelastuivat, joten olisi sääli, että riskeeraisitte henkenne ettekä pakenisi välittömästi", mies tokaisi minulle.

"Pakenen kyllä, mutta nyt olkaa hyvä ja laskekaa minut heti paikalla alas", sanoin antaen ärtymyksen kuultaa äänestäni, sillä mies oli omin luvin kuljettamassa minua ties minne. "Ei, te ette mene minnekään ennen kuin olen katsonut tuota haavaa päässänne. Se näyttää sen verran pahalta että voitte saada verenmyrkytyksen, jos haavan jättää puhdistamatta. Lisäksi tehän olette saaneet päähänne kovan iskun, se voi olla vaarallista", mies sanoi sellaisella äänenpainolla, että asiasta oli turha lähteä väittelemään. Koska tunsin oloni edelleen hyvin heikoksi ja hän vaikutti huomaavaisine käytöstapoineen herrasmieheltä, päätin luottaa häneen ja pysyin vaiti aina myllyn raunioille saakka, joiden eteen ritari pysähtyi.

Mies laski minut varovasti sileälle kivelle, jonka paikalla mylly oli kauan sitten seissyt. Sitten hän täytti juomaleilinsä virrassa edessämme, kallisti päätäni varovasti kädellään ja kaatoi viileää vettä ohimolleni puhdistaen haavani. Samalla hän tutki hellävaroen pääni kallonmurtumien varalta ja varmisti, ettei korvistani valunut verta.

Ritari seisoi niin lähellä minua, että pystyin haistamaan, kuinka metsän ja sateen hajun alla hän tuoksui pergamotilta. Vain aatelisilla oli varaa käyttää sellaista tuoksua. En myöskään voinut olla huomaamatta, kuinka komeat hänen kasvonpiirteensä olivat, mutta pidin moiset ajatukset punastuen itselläni.

"Onko teillä sukulaisia, kenen luokse voisitte mennä turvaan?" nuorukainen kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.

Laskin katseeni. "Olen ollut vauvasta asti orpo enkä ole ikinä edes nähnyt yhtäkään sukulaistani. Viimeiset viisi vuotta olen ollut dekaani de Garlotin palkollisena, mutten tiedä mihin hän on mennyt, tai onko hän kenties saanut surmansa niinkuin niin moni muukin sielu viime yönä", sanoin itkua pidätellen, kun ikävä dekaania kohtaan vihlaisi sydäntäni.

"Älkää siitä murehtiko nyt, moni menehtyi mutta moni myös selvisi. Jos hän on elossa, hän lienee suunnannut kuningas Leondegrancen kaupunkiin hakemaan suojaa muiden tavoin", mies huomautti rauhoittavasti. Hän sitoi haavani osaavin käsin sideharsolla, jonka oli kaivanut vyölaukustaan. Joka kerta kun hänen sormensa hipaisivat minua, tunsin kihelmöivän tunteen pyyhkäisevän ylitseni. Miehen vakavaa ilmettä oli mahdoton tulkita, mutta silti minusta tuntui, ettei hän pitänyt mitään kiirettä haavani sitomisen kanssa ja hipaisi ihoani tarpeettomankin usein.

"Noniin, kaikki on nyt kunnossa. Jos ette muuta keksi, niin lähtekää kuningas Leondegrancen kaupunkiin heti kun vointinne sallii, sieltä te todennäköisimmin löydätte dekaanin. Tässä hieman vettä mukaanne. Olen pahoillani, mutten voi lähteä saattamaan teitä, minun on mentävä ja olen jo viivytellyt liiankin kauan", hän sanoi, työnsi pullolleen täytetyn vesileilin käteeni ja otti pari askelta taaemmas minusta.

"Ei huolta, nyt minä pärjään kyllä itsekin, olette tehneet jo tarpeeksi hyväkseni", vastasin kiitollisena hänelle. "Ilo on minun puolellani, hyvästi neiti ja onnea matkaan", hän sanoi ja väläytti minulle hymyn ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun löysi minut vaunujen alta tuhoutuneen Fournemouthin keskeltä.

Hän kääntyi lähteäkseen, mutta huudahdin vielä hänen peräänsä: "Odottakaa! Minä... minä vain... en ymmärrä miksi te autatte minua näin paljon? Kuka te olette?" takeltelin sanoissani. Miehen huulilla häivähti jälleen pieni hymynkare. "Thanatos on minunkin viholliseni", hän sanoi yksinkertaisesti vastaten vain ensimmäiseen kysymykseeni ja käveli sitten pois katsomatta enää taakseen.