Kaupunki, jonka aika unohti

V Dekaanin viesti

En ollut tunnistanut hänen erikoisenväristä haarniskaansa teltan hämäryydessä.

Miehen silmät olivat laajat yllätyksestä mutta sitten hänen huulilleen levisi pieni virne. "Taas te. Ette selvästi osaa pysytellä erossa ongelmista", hän huomautti huvittuneena. Pyöräytin hänelle ärtyneenä silmiäni. "Älkää siinä seiskö kiusoittelemassa vaan auttakaa minut pois täältä", tiuskaisin, sillä olin nälissäni, lopen uupunut ja kaiken lisäksi vaarassa päästä hengestäni käytännössä minä hetkenä tahansa. "Heti kun olen hoitanut erään toisen asian", mies sanoi kiireisesti loukkaantumatta lainkaan töykeydestäni.

Hän harppoi luutnantin ebenpuisen pöydän eteen ja alkoi hätäisesti käydä läpi siinä lojuvia pergamentteja. "Vahdi selustaa", hän käski selaten rivakasti luutnantin dokumentteja. Vilkuilin jatkuvasti teltan ovensuulle peläten, että sisään ryntäisi Thanatoksen sotilaita, ja hoputin miestä pelon alkaessa puristaa rintaani. Mitä jos Raoul löytäisi meidät ja toteuttaisi aikeensa rangaistuksesta? Halusin mielelläni säästää kasvoni ehjänä.

Lopulta ritari nappasi kaksi pöydällä lojuvista dokumenteista käteensä ja katseli niitä tarkemmin silmät huolesta tummina. "Ottakaa te nämä ja pitäkää huolta, että saamme ne vietyä mukanamme pois täältä. Nyt mennään, pysytelkää koko ajan takanani, sillä miekkailutaitojenne perusteella niin on paras", hän sanoi hymyä äänessään ja tarttui sitten käteeni vetäen minut ulos teltasta.

Suurin osa Thanatoksen miehistä oli niin juopuneita, että he taisivat olla helppoja vastuksia miehelle ja hänen rinnallaan taisteleville sotilaille. Mies työnsi minut toisen sotilaan eteen. "Sebastien, huolehdi, että neiti pääsee turvaan täältä!" hän huudahti miehelle. "Käskystä!" mies sanoi hieman hämmentyneenä minut nähdessään, sillä he tuskin olivat odottaneet löytävänsä panttivankeja leiristä. Sebastieniksi kutsuttu ojensi kätensä minulle ja veti minut eteensä istumaan ratsulleen. Sitten hän kannusti hevostaan ja laukkasi takaisin leiriä ympäröivään metsään muiden tovereidensa seuratessa hetken kuluttua perässä.

* * *

Thanatoksen joukkojen leirin äänet jäivät taakse ja pian metsän hiljaisuus nieli meidät sisäänsä. Uskalsin viimein vetää henkeä. Olin selvinnyt jälleen hengissä ja vieläpä vahingoittumattomana, mikä oli suorastaan ihme. Puristin luutnantti Raoulilta varastettuja pergamentteja rintaani vasten ja tunsin itseni niin helpottuneeksi, että olisin voinut haljeta onnesta.

"Kenen miehiä te oikein olette? Teillä ei ole kuningas Leondegrancen värejä tai vaakunoita varustuksissanne", kysyin varovasti Sebastieniksi kutsulta mieheltä takanani.

Sebastien murahti ja katsoi minuun. "Hyökättyään Abaloniaan kuningas Thanatos surmautti ensi töikseen täällä kuningas Leondegrancen pojan, tulevan kruununperijän. Tai niin hän ainakin luuli tehneensä. Vaikka kuningas Leondegrancen armeija ei pysty lyömään Thanatosta, taistelua Abaloniasta ei ole vielä hävitty; Thanatos ei nimittäin tiedä prinssi Adelardin olevan edelleen elossa", mies selitti mietittyään hetken.

"Prinssi Adelard?" toistin mietteissäni. "Kyllä. Hän on se pitkä ja komea nuorimies, joka saattoi teidät ulos luutnantin teltasta. Kuningas Thanatos ei tiedä hänen selvinneen hengissä, joten hän ei sitä myöskään turhaan tuo esille kantamalla yllään kuninkaan merensinistä väriä", Sebastien tarkensi vakavana.

Punastuin häpeästä, kun tajusin kuinka korkea-arvoisen nuorukaisen kimppuun olin hyökännyt luutnantti Raoulin miekan kanssa ja mennyt vieläpä tiuskimaan töykeästi päälle. Hän oli Abalonian kruununprinssi, hitto vie. En ollut edes kumartanut hänet nähdessäni, vaan tuijottanut häntä julkeasti suoraan kasvoihin. Olisihan minun pitänyt pystyä päättelemään hänen olemuksestaan ja ennen kaikkea tuoksustaan, kuka hän oli.