Viattomat

Luku 2.

Thelman näkökulma

Olin kotonani omassa huoneessani ja yritin saada kiinni hämähäkkiä, joka oli häirinnyt yöuniani jo ainakin viikon verran. Käytin aseenani pientä juomalasia, jonka äiti oli antanut minulle, mutta ei aivan tätä tarkoitusta varten. Yritin olla hajottamatta sitä, sillä muuten olisin saanut sekä äidin että isän raivot päälleni. Inhosin hämähäkkejä, ne eivät edes ikinä tehneet mitään hyödyllistä. Kymmenisen minuuttia metsästettyäni sain tuon inhan ötökän kiinni. Avasin huoneeni ikkunan ja kallistin lasia kunnes hämähäkki putosi koko matkan toisesta kerroksesta maahan. Tämän tehtyäni palasin suureen pylvässänkyyni ja heittäydyin selälleni pehmeälle, vaikkakin hieman muhkuraiselle patjalleni, jota verhosi kaunis puuvillalakana.

Tuijottelin ylöspäin ja asettelin molemmat käteni niskani taakse. Kaikki tuntui niin hetkiseltä ja erilaiselta kuin ennen. Tänään isä oli kertonut tarinoita siitä, kun oli joutunut rintamalle viime suuressa sodassa, koska olin udellut asiasta jo pitkään. Hän oli viimein avannut sanaisen arkkunsa aiheesta. Äiti tosin ei tykännyt ollenkaan siitä, että isä kertoi näitä juttuja minulle. Kennethille taas kuulemma teki hyvää kuulla isän taistelukertomuksia, sillä jos syttyisi uusi sota, pitäisi veljeni lähteä rintamalle maatamme puolustamaan.

"En kyllä ymmärrä miksen minäkin voisi taistella", mutisin itsekseni ja nousin ylös sängystä. Taloudenhoitajamme nimittäin koputteli huoneeni oveen. "Sisään", huikkasin nopeasti.

"Lounas on katettu, neiti", hän sanoi ja nyökkäsin merkiksi siitä, että olin kuullut hänen ilmoituksensa.

Loikin kepeästi ruokailuhuoneeseen. Kenneth oli yhä kihlattunsa Dorothyn luona, koska oli jäänyt sinne nukkumaan edellisenä päivänä. Jostain syystä olin ikään kuin kateellinen Kennethille, en oikein itsekään tiennyt syytä siihen. Dorothylle minun olisi kuulunut olla kateellinen, jos jollekin. Hänellähän oli jo mies, toisin kuin minulla. Olimme olleet niin pitkään ystäviä Dorothyn kanssa - luultavasti vain kaipasin sitä aikaa, kun hän oli minun kanssani miltei kaiken vapaa-aikansa.

"Äiti, mitä meillä on lounaana?" kysyin, kun huomasin hänen saapuneen huoneeseen.

"Lihakeittoa", hän vastasi hajamielisen oloisesti ja oli niin täysin omissa mietteissään, että pudotti vahingossa pöydältä lautasen lattialle kyynärpäällään. Me molemmat loikkasimme ilmaan, sillä rysähdys oli melkoinen. Kodinhoitajamme Irene alkoi keräämään palasia ja päätin mennä auttamaan häntä.

"Voi neiti, ei teidän tarvitse", hän yritti sanoa, mutta hysyttelin häntä ja autoin silti. Kun olimme saaneet suurimmat palaset kerättyä, Irene haki rikkalapion ja lakaisi pienet sirpaleet niin hyvin kun osasi. Sillä aikaa äiti oli luikkinut karkuun.

Vatsani murisi valittaen, kun pääsin viimein syömään lounasta. Hörpin keittoa pikavauhtia, ja isäni mulkoili minua ärsyyntyneenä äänekkään tapani takia. Hänen mielestään minun olisi pitänyt käyttäytyä kuin hieno neiti ainakin, vaikka söimme vain oman perheemme kesken ja Irene nyt tunsi minut kuin olisin hänen oma tyttärensä.

"Thelma", isä yskäisi hieman, "oletko suunnitellut jotain loppupäiväksi?"

Ravistin päätäni. "En tietääkseni."

"Hyvä", hän töpötteli suutaan lautasliinaan. "Sinun ja Kennethin täytyy aloittaa saksan kielen opiskelu uudelleen."

Hämmennyin. "Miksi? Emme ole opiskelleet saksaa ainakaan kolmeen vuoteen."

"Kielistä on hyötyä tulevaisuudessa", isä myhäili tietäväisen oloisesti. Huokaisin syvään ja otin viimeisen lusikallisen lihakeittoa. Pian Irene kiirehti paikalle ja kokosi astiamme, jotta pesisi ne taas kiiltäviksi.

"Milloin Kenneth tulee takaisin Kendrickien luota?" kysyin vielä viimeisen kysymyksen isältäni, joka oli jo häviämässä työhuoneeseensa.

"Iltapäivällä."

Palasin ylös huoneeseeni, jossa kulutin aikaa siihen saakka, että Kenneth saapui kotiin. Tunnit vierivät, ja olin menossa tervehtimään häntä alakertaan, mutta pysähdyin alimmalle portaalle kuullessani salongista äidin ja isän kiihtyvän riitelyn ääniä. Kuitenkin tunnistin myös veljeni äänen ja se saikin minut liiskaamaan korvani vasten ovea.

"- mutta hän on vain kaksikymmentä vuotta vanha!" kuulin äitini huutavan.

"Viimeksi osa tutuistani oli kuusitoistakesäisiä, ja minä kahdeksantoista", isä vastasi tuohtuneesti.

"Tietenkin minä menen palvelemaan isänmaatani!" Kenneth julisti niin kovaan ääneen, että olisin hyvin kuullut sen omaan makuuhuoneeseeni saakka. Nielaisin niin kovaa että se satutti kurkunpäätäni ja nostin itseni suoraksi ottaen joitakin askeleita taaksepäin. Ei se voinut olla totta, vastahan se oli loppunut. Olimme eläneet Kennethin kanssa ensimmäisen elinvuotemme keskellä sotaa, ja välillä äiti muisteli niitä aikoja itsekseen salongin pöydän ääressä.

Kuulin askelten lähestyvän puista ovea, joten luikin äkkiä karkuun isän työhuoneeseen, joka sijaitsi salongin vieressä. Askelten keveyden perusteella tulija oli äiti, joka marssi kiukkuisesti keittiöön. Huokaisin helpotuksesta ja kipitin äkkiä takaisin yläkertaan. Hetken kuluttua oveeni koputettiin ja Kenneth tuli sisään.

"Oliko sinulla jotain asiaa?" kysyin hiljaa, kääntämättä edes katsettani häntä kohti.

"Meidän täytyy opetella saksaa, eikö isä kertonut?" hän ihmetteli ja käveli sänkyni luo istahtaen sille. "Mökötätkö jostakin asiasta?"

Mietin hetken, olisiko minun pitänyt kertoa hänelle juuri äsken kuulemastani riitelystä. Miksi he eivät kertoneet minulle näistä asioista? Kyseessä oli minun veljeni, ja jos sota olisi todella syttymässä, myös elämäni ja tulevaisuuteni.

"Ei mitään", huokaisin hiljaa ja kävin vähin äänin hakemassa oppikirjani yöpöytäni laatikosta. Annoin kirjan pudota lattialle sänkyni eteen ja istuin sen ääreen ristien jalkani. Sanoin veljelleni aloittavani opiskelun heti, kunhan hän ensin jättäisi minut rauhaan. Heti Kennethin suljettua oven, viskasin sen typerän opuksen sänkyni alle ja aloin miettiä, miten pääsisin kertomaan uutiset Dorothylle. Tytön vanhemmat tuntien he eivät kertoisi tyttärelleen ennen kuin pommikoneet lentäisivät pimentäen taivaan.

Vihasin saksan kieltä ja sitä, miltä se kuulosti, kun isä puhui puhelimeen saksalaisen työkumppaninsa kanssa. Vihasin sitä, kun äiti pelästyi ja alkoi melkein itkeä kuullessaan saksankielistä, kovaäänistä riitelyä työhuoneesta. Tuo pahuksen maa oli työntänyt juurensa syvälle perhe-elämäämme ja imi voimiamme monta vuotta sodan jälkeenkin - ja nyt minun ja Kennethin täytyi opetella puhumaan sen kieltä, tai muuten olisimme saaneet tuta tupenrapinat isältä. Hän varmaan ajatteli, että se suojaisi meitä konfliktin sattuessa, mutta jos se tapahtuisi - Luoja, jos se tapahtuisi - ei mikään kieli pystyisi meitä suojelemaan. Halusin varoittaa Dorothya, sillä hän ei ollut edes syntynyt ensimmäisen suuren sodan aikana; hänen vanhempansa eivät kokeneet sitä samaa, mitä meidän vanhempamme. Tietenkään minulla tai Kennethillä ei ollut muistikuvia sodasta, mutta äidin silmissä ollut pelko vielä kolme vuotta sodan loppumisen jälkeen ei lähtisi ikinä pois mielestäni.

Päivä oli niin pitkällä, etten kehdannut enää pyytää kyyditystä Dorothyn luo. Kuitenkin pian olisi keskiviikko - isän kalastuspäivä - jolloin saattaisin hyvällä tuurilla päästä tapaamaan parasta ystävääni. Minua pelotti hirveän paljon sekä itseni että Kennethin ja Dorothyn puolesta. Päätin, että jos jotain alkaisi tapahtua, menisin töihin kenttäsairaalalle. En aikonut vain jäädä kotiin odottamaan tietoja samalla, kun veljeni riskeeraisi henkensä tuolla jossain. Kohta saisin kertoa tästä kaikesta Dorothylle. Jäin odottamaan keskiviikkoa kauhunsekaisin tuntein. Aurinko laski ja päätin ruveta yöpuulle - mitä nopeammin saisin unta, sen nopeammin tulisi odottamani päivä ja saisin tämän taakan harteiltani pois.