Viattomat

Luku 3.

Dorothyn näkökulma

Aamuaurinko paistoi silmiini, mutta en halunnut nousta ylös, en sen jälkeen mitä Thelma oli minulle muutama päivä sitten kertonut. Olin itkenyt silmäni turvoksiin ja kysynyt äidiltä, oliko se totta - oliko tämä se asia, jonka oli melkein minulle kertonut mutta muuttanut mielensä viime tipassa. Hän oli myöntänyt asian. Isä oli jutellut maan korkeiden päämiehien kanssa ja kuullut totuuden, jota ei saanut levitellä eteenpäin: sota oli tulossa, ja pian. Tiesin kyllä mitä se tarkoitti; se tarkoitti sitä, että rakas kihlattuni ja syntymättömän lapseni isä joutuisi eturintamaan palvelemaan isänmaataan. Minusta tulisi sotaleski.

Kyyneleet pyrkivät uudelleen vierimään poskiani pitkin ja tippumaan alas leualtani. Nieleskelin nyyhkytystäni parhaani mukaan, aika huonoin tuloksin. Vedin ruusuin kirjaillun peiton pääni ylitse ja yritin nukahtaa uudestaan. Tiesin, että pian olisi jo lounasaika, mutta en todellakaan halunnut syödä. Halusin vain nukkua ja herätä aamulla ilman pelkoa sodasta. Jossain vaiheessa kodinhoitajamme Gladys tuli kertomaan, että Kenneth oli tullut tervehtimään minua. Nousin hitaasti ylös hivuttaen peiton pois päältäni. Oikeastaan mieleni ei tehnyt nähdä edes kihlattuani. Sen sijaan olisin paljon mieluummin jutellut Matthew'n kanssa, mutta ikävä kyllä hän ei ollut töissä tänään, koska puutarha oli hoidettu kuntoon jo muutamaa päivää aiemmin.

Nousin hitaasti ylös sänkyni pohjalta, laitoin hiukseni kuntoon ja puin ylleni kauniin keltaisen kesämekon, vaikka olikin syksy. Oli jo aamupäivä, ja nousin vasta ensimmäistä kertaa syömään. Äiti varmasti tiesi, miksi, koska hän ei kysynyt minulta mitään kun ilmestyin viimeinkin ruokapöytään.

"Hyvää huomenta - tai siis iltapäivää", mutisin ja nappasin leipäviiipaleen punotusta korista, joka oli asetettu keskelle pöytää.

"Iltapäivää", äiti hymähti ja jatkoi teensä sekoittamista hopealusikalla. Se oli kai vihreää teetä, sillä sitä hän oli juonut viimeisimmät pari viikkoa joka aamu ja päivä.

"Missä Kenneth on?" kysyin. "Gladys kertoi minulle äsken, että hän on jossakin täällä."

"Hän on eteisessä."

Leivän syönnissä ei kauan nokka tuhissut, korkeintaan kaksi minuuttia, ja sen jälkeen lähdin kävelemään pikavauhtia eteistä kohti. Halusin jutella Kennethin kanssa enemmän kuin mitään muuta, vaikka aikaisemmin aamulla en ollut halunnut nähdä häntä.

"Dorothy!" hän huudahti huomatessaan minut ovensuussa. Syöksyin halaamaan kihlattuani. Hetken häntä rutistettuani, irrotin otteeni ja laskin molemmat käteni hänen poskilleen.

"Onko se totta?" kuiskasin tuijottaen Kennethiä suoraan hänen ruskeisiin silmiinsä. "Sano, ettei se ole."

Kenneth avasi suunsa, ja etsi selvästi sanoja, joita sanoa minulle. Hukuttauduin hänen katseeseensa ja silitin hänen oikeaa poskeaan turhan aggressiivisesti.

"Minun täytyi puhua sinulle siitä tänään", hänen surullinen äänensä miltei murtui, kun rikkoi hiljaisuuden meidän välillämme. "Kuulin siitä vasta äskettäin isältäni."

"En halua sitä", kurkkuni tuntui kasvavan umpeen. "Eihän se ole vielä varmaa, kaikki voi vielä muuttua!"

Kenneth nyökkäsi totisesti. "Kaikki järjestyy kyllä, olen varma siitä. Eivät päämiehet toista menneisyytensä virheitä."

En huomannut, kun äitini oli hiipinyt taaksemme hiirenhiljaa. Kenneth rykäisi ja käännyin ympäri nähdäkseni äidin ilmeen, joka oli surullinen hymy.

"Olette aivan kuten minä ja isäsi aikoinaan", hän sanoi ja kääntyi sitten lähteäkseen takaisin ruokasaliin. Menimme Kennethin kanssa yläkertaan, sillä halusin jatkaa keskustelua rauhassa, ilman ylimääräisiä korvia. Päästyämme huoneeseeni, kihlattuni kaatui päiväpeiton päälle ja päätin kellahtaa hänen viereensä. Vaihdoimme muutaman suudelman ja aloin punehtua vähän - vaikka olimme olleet kihloissa jo neljä kuukautta, jännitin läheisyyttä edelleen.